← Table of contents
Erakko

IX. KÄÄNTYMINEN

Helmi Pekkola translation

Eräänä päivänä tuli erakon luo muuan keski-ikäinen mies. Hän oli terve ja voimakas, ja hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, joihin eivät suuret surut ja kuluttavat ajatukset olleet kaivaneet vakoja. Häntä rasitti kiipeäminen luolalle, aivan kuin hän koko ikänsä olisi tottunut kävelemään tasaisella maalla. Ja hänen tultuaan luolalle näytti siltä, kuin hän oikeastaan olisi ollut hämillään huomatessaan olevansa siellä. Hän kulki tänään outoja teitä, sen voi nähdä.

Erakko tervehti häntä kädenliikkeellä ja antoi himmeän katseensa silmänräpäyksen viipyä miehen kasvoissa. Mutta hän ei löytänyt niissä mitään, mikä olisi kertonut hänelle jotakin miehestä, ja niin hän käänsi taas katseensa avaruuteen. Mies tuli vielä enemmän hämilleen. Hän ei tiennyt, kuinka alkaisi.

»Sinäkö se olet, jolta voidaan kysyä kaikkea?» kysyi hän lopulta vähän kiivaasti. Eihän käynyt laatuun, että hän vain seisoi täällä ja vaikeni, kun hän nyt kerran oli kulkenut tämän pitkän matkan. »Ne sanovat kylässä, että sinulta saa kysyä, ja että sinä vastaat. Minä olin oikeastaan aikonut mennä papin luo, mutta tulinkin sensijaan tänne.»

Hän ajatteli varmaankin, että erakon pitäisi olla tyytyväinen siihen, että hän oli kävellyt tänne saakka, sensijaan että olisi mennyt kirkkoon, joka sijaitsi itse kylässä. Mutta ukko ei siltä näyttänyt. »Voithan kysyä», hän vastasi vain. »Ja voi myöskin sattua, että minä osaan vastata.»

»Niin, se on hyvin ihmeellistä», aloitti mies. Hän puhui nopeasti ja katsoi koko ajan maahan, kuin olisi hän yhäkin hämillään liikkuessaan oudolla alalla. »En oikeastaan ole ajatellut sitä, sittenkuin joskus nuorena. Minulla on kotini ja taloni hoidettavana ja aina paljon tekemistä, eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Käynhän minä aina välistä messussa ja ripittäydyn jouluna ja pääsiäisenä ja teen muuta sellaista, mutta sehän on vallan eri asia, ja sellainenhan kuuluu sitäpaitsi enemmän naisille. Ja vaimoni huolehtii siitä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mutta minä en luule olevani huonompi kuin muutkaan. Olen koettanut olla kunniallinen ja oikeudentuntoinen ihminen koko elämäni, niin, olen ainakin tahtonut olla sellainen. En ole tehnyt kenellekään ihmiselle vääryyttä, mikäli tiedän. Olen sellainen kuin ihmiset yleensä ovat.»

Erakko ei näyttänyt epäilevänsäkään tätä. Mutta hän ei vastannut, eikä mies siten saanut apua kertoakseen, mitä hänellä oikeastaan oli sydämellä. Hän sai aloittaa uudestaan itse, jos tahtoi päästä johonkin.

»Mutta eilen tapahtui jotakin. Veljeni palasi kotiin vierailta mailta. Emme ole nähneet toisiamme kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kun olimme lapsia ja nuoria, emme olleet toisistamme erillään päivääkään. Leikimme ja opimme yhdessä. Meillä oli vain vuosi välillämme, niin että olimme aivankuin yhdenikäiset. Ja toisiamme me seurasimme kaikessa. Puhuimme kaikesta toisillemme, tahdoimme aina samaa ja, luulen, että ajattelimmekin samoin. Niin, tietäähän sen, minkälaista on nuoruudessa. Tahdoimme uskaltaa henkemme palvellaksemme Korkeinta ja tahdoimme palvella ihmisiäkin hänen tähtensä. Ja yhdessä me rukoilimme Jumalan Äidiltä voimaa siihen. Äiti oli opettanut meitä tekemään niin. Äiti ei ollut kuin muut, näetkös, hän tarkoitti totta joka sanalla, minkä hän opetti meille.»

Hän katsoi erakon kasvoihin, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli tullut tarkkaavaiseksi. Mies jatkoi rohkaistuneena:

»Niin, me tarkoitimme myöskin totta joka sanalla, jos nyt sellaiset lapset, kuin me silloin olimme, voivat tarkoittaa jotakin. Niin kului aika. Minun täytyi jäädä kylään ja ottaa talo, kun isä kuoli, ja sitten menin naimisiin; mutta veljeni lähti ulos avaraan maailmaan ilman mitään omaisuutta. Niin pitikin olla, sanoi hän. Ja siellä kaukana liittyi hän johonkin veljeskuntaan ja tuli Roomaan ja on ollut mukana jos jossakin. Emme ole kuulleet toisistamme sanaakaan. Ja nyt eilen hän tuli takaisin.»

»No», sanoi erakko, kun mies vaikeni. »Oliko hänellä paljon sanottavaa sinulle?»

»Oli», sanoi mies ajatuksissaan, »kyllä oli. Mutta minä en oikein ymmärtänyt. Se oli niin ihmeellistä. Hän puhui niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten, kaikesta, mitä me silloin ajattelimme ja tahdoimme. Mutta hän ei puhunut pojan tavoin, ymmärrätkö, hän on nyt mies, paljon miehekkäämpi kuin minä. Ja sitten on vielä se ero, että nyt hän ei vain ajattele ja tahdo kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jota mietimme siihen aikaan ja jonka ikäänkuin saimme äidiltä, vaan hän on jollakin tavoin päässyt pitemmälle. Hän on tehnyt sen, mitä ajattelimme tehdä, ja hän on sellainen, millaisia tahdoimme olla. Hän ei koskaan ole omistanut mitään eikä tahdo omistaa; hän kulkee vain ympäri ja opettaa ihmisiä olemaan hyviä. Hän kerjää rikkailta ja antaa köyhille. Ja hän ei varmaankaan ajattele mitään muuta kuin Jumalan palvelemista.»

»Pidätkö sitä hyvin ihmeellisenä?» kysyi erakko. »Sinähän itse tahdoit aivan samaa kaksikymmentä vuotta sitten.»

»Niin, sehän juuri onkin ihmeellistä», huudahti mies, ja nyt oli kaikki ujous poissa. »Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin ja tahdoin samaa. Me olimme samanlaisia, Jumala minua auttakoon! Ja nyt, nyt on hän se, mitä me olimme silloin, ja jotakin paljon enemmän. Hän on Jumalan palvelija, pyhimys! Ja minä, minä en edes voi häntä oikein ymmärtää. On kuin hän puhuisi kieltä, jota minä en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen. Ja kuitenkin olen minä puhunut samaa kieltä. Minä olen puhunut sitä, kuuletko! Mutta nyt, nyt minä olen…»

Hän vaikeni ja etsi sanaa, joka ilmaisisi hänen ajatuksensa, mutta ei löytänyt. Silloin heilautti hän kättänsä ja lopetti lauseen umpimähkään:

»Nyt olen minä varmaankin sellainen kuin ihmiset enimmäkseen ovat.»

Erakko hymyili melkein huomaamatta. Sitten osoitti hän tummaa pilveä heidän päittensä yläpuolella ja sanoi:

»Taivas oli eilenkin pilvessä. Luuletko, että tuo on sama pilvi, jonka me näemme tänään?»

Mies pudisti tyytymättömänä päätään. Hänestä ei ollut oikea hetki ruveta puhumaan ilmasta ja tuulesta.

»Tiedäthän, ettei pilvi pysy muuttumattomana eilisestä tähän päivään», jatkoi erakko. »Tiedät senkin, että siitä häviää jotakin sateena ja sumuna, ja että se vetää itseensä uutta kosteutta. Muuten se haihtuisi olemattomiin. Tiedät myös, että kaikki luonnossa tekee samoin. Puut pudottavat hedelmänsä ja lehtensä, ne mätänevät ja muuttuvat uudestaan maaksi, mutta samaan aikaan imee puu uusia nesteitä maasta ja uutta ravintoa ilmasta, ja runkoon muodostuu uusia vuosirenkaita ja uusia oksia ja haaroja. Kaksikymmenvuotias puu ei ole yksivuotisen taimen kaltainen. Ja kuitenkin on se sama puu.»

»Tiedän sen», sanoi mies viivytellen.

»Ihminen on tässä muun luonnon kaltainen», jatkoi erakko, »eikä vain meidän ruumiimme uudistu ja muutu. Sen tekee myöskin sielumme. Ei kulu vuotta, tuskin päivääkään, ettemme jätä jotakin, joka ennen oli meidän, ja omista itsellemme, mitä emme ennen omistaneet. On vain kysymys siitä, mitä jätämme ja mitä omistamme.»

»Sinä tarkoitat», mies sanoi vielä viivytellen, »että emme voi pysyä aivan sellaisina, kuin olimme kaksikymmentä vuotta sitten.»

Erakko nyökkäsi. »Minä tarkoitan», sanoi hän, »että sen, mitä sinä vähitellen olet antanut luisua käsistäsi, kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka te jaoitte keskenänne nuorukaisina, ne on veljesi sulkenut sieluunsa parhaimpana aarteenaan. Ja minkä hän on sulkenut pois sielustaan, huolehtimisen omasta itsestään ja osastaan tässä maailmassa, sille olet sinä avannut sisimpäsi oven. Ja se on kasvanut yhteen olentosi kanssa. Kuinka voisitte siis olla toistenne kaltaiset?»

Mies mietti hetken, mutta ei löytänyt tähän mitään vastaväitteitä. Se oli yksinkertaista ja selvää ja kuitenkin peloittavan vakavaa.

»Ukko», sanoi hän vihdoin hiljaa, »ellen olisi hankkinut itselleni taloa ja kotia ja ottanut vaimoa ja elänyt levossa ja rauhassa, jos olisin lähtenyt köyhänä ja yksinäisenä vieraisiin maihin, olisinko minä nyt… sellainen kuin hän?»

Erakko pudisti päätään. »Sitä en tiedä», hän sanoi, »toinen ihminen ei koskaan tiedä, mitä toisen täytyy tehdä ja jättää tekemättä, jottei paras, mitä hän omistaa, luisuisi hänen käsistään, ja jotta hän voisi saada jotakin uutta. Sen tietää vain hän itse.»

Taas mietti mies, ja hiljaa ja epäröiden tuli myöskin hänen seuraava kysymyksensä:

»Ukko, luuletko, että minä voisin tulla sellaiseksi kuin hän?»

»Voisit kyllä», vastasi erakko. »Vielä tänä päivänä kärsii taivaanvaltakunta väkivaltaa, ja voimalliset repivät sen itselleen. Mutta sinä panit voimasi muuhun.»

»Niin tein», mumisi mies. »Olen puuhannut ja tehnyt työtä ja huolehtinut. Mutta en tämän hyväksi.»

Hän vaikeni taas ja kysyi sitten:

»Kuinka tulee menetellä, jotta kadottaisi jotakin, mitä ennen on omistanut?»

»Sitä varten ei tarvitse tehdä mitään erikoista», vastasi erakko surumielisesti. »Tulee vain välittää siitä niin vähän, etteivät ajatukset viivy siinä ilolla. Silloin ikäänkuin siirtää sen ulkopuolelle itseään. Silloin sitä ei enää kauan omista.»

»Ja jos on jotakin pahaa, mistä tahtoisin päästä, käykö se yhtä helposti?»

»Ei aina», vastasi erakko, »mutta siitäkin vapautuu helpoimmin, jos sen ikäänkuin siirtää ulkopuolelle itseään. Ihmiset luulevat, että he pääsevät vapaiksi omasta pahuudestaan alinomaa suremalla ja pelkäämällä sitä. Kun olemme oppineet näkemään, mitä Jumalan voima voi saada aikaan heikossa ihmisessä, opimme myöskin pahan halveksimisen pyhän taidon emmekä anna sen ajattelemisen enää täyttää sieluamme. Siten voimme vähitellen kadottaa pahan, joka todella kuului meihin. Me voimme päästä aina siihen, että Herramme antaa meille oikeuden unohtaa sen tuntematta sitä omaksemme.»

»Ja hyvä, minkä haluaisin saada…?» kysyi mies.

»Sitä sinun tulee pitää suuressa arvossa», vastasi erakko, »niin suuressa, että sinulla aina on aikaa pysähtyä iloitsemaan, kohdatessasi sen tielläsi. Niin suuressa, ettei mikään uhraus tunnu liian vaikealta niinä hetkinä, jolloin tunnet, että on kysymyksessä joko voittaminen tai kadottaminen. Niin suuressa, että sinä uskoen, ikävöiden ja rukoillen teet sen omaksesi jokaisena elämäsi päivänä.»

Mies ei kysynyt enää. Hänen hyväntahtoiset, arkipäiväiset kasvonsa olivat saaneet miettivän ilmeen, ja hänen katseensa seurasi polkua, joka vei luolalta alas laaksoon.

»Sinä olet oikeassa, luullakseni», sanoi hän viimein, »ei voi korjata toista viljaa, jos on kylvänyt toista, se on selvää. Jos on kadottanut jotakin, saa koettaa hankkia sen takaisin, jos mahdollista. Ja jos on kulkenut väärää tietä, saa kääntyä ja kulkea eteenpäin siihen, missä hän nyt on. En näe mitään loppua sille.»

Hän katsoi ylös ja odotti vastausta, mutta erakko vain tarkasteli häntä tutkivasti. Oli kuin hän punnitsisi miestä vaa'alla, nähdäkseen, kuinka paljon tämä ymmärsi, niistä oli kysymys.

»Ja se, mitä tahtoisin omistaa, on kaukana minusta», jatkoi hän. »Minulla ei varmaankaan ole pienintä osaa siitä.»

»Jos omistaisit sen, ei sinun tarvitsisi hankkia sitä», sanoi erakko.

»Ei, sitä minun ei tarvitsisi», myönsi mies, »mutta nyt minä olen hankkiva sen. Olen saanut nähdä ikäänkuin kuvastimessa sekä sen, mitä olen, että sen, mitä voisin olla. Ja minä en tahdo… minä en voi jäädä sellaiseksi kuin nyt olen, vielä vähemmin jatkaa tällä tiellä. Täytyy löytää toinen. Mutta, Jumala minua auttakoon, en tiedä, kuinka se käy ja kuinka aloittaa.»

»Sinä olet jo aloittanut», sanoi erakko.

»Olenko minä?» huudahti mies, ja hänen äänessään kuului vilpitöntä hämmästystä.

»Se, että tänään tulit tänne kysymään ja saamaan vastauksen, oli alku. Se, että sanot: Minä tahdon, minun tulee, minun täytyy, on alku, melkein enemmän kuin alku. Uskotko, että olisit tehnyt sen muutama päivä sitten? Uskotko, että olisit tullut siihen itsestäsi?»

»Sitä en olisi», vastasi mies, ja silminnähtävä ilo valaisi hänen kasvojaan. »Etten ymmärtänyt sitä itsestäni! Mutta, jos niin on, silloinhan ei Herramme ole minua vastaan, kaikesta huolimatta! Minähän olen pettänyt kaikki kerran antamani lupaukset ja aikomukset. Ja on kuin Herramme täytyisi olla minua vastaan. Mutta hän ei ole vastaan, hän ei ole!»

Hän syventyi tähän ajatukseen ja toisti vielä kerran viimeiset sanansa. Sitten hän riuhtaisihe äkkiä irti mietteistään ja sanoi ukolle hyvästi.

»Se tulee onnistumaan», hän sanoi. »Jos Herramme ei ole minua vastaan, vaan minun kanssani, mitä muuta tarvitaan! Sen täytyy olla kylliksi.»

»Se on kylliksi», erakko sanoi hiljaa.

Kylän pappi ei tosin olisi sanonut kääntymykseksi sitä, mitä tälle miehelle tänään tapahtui. Hän ei puhunut kuin kääntyneet eikä ollut kulkenut heidän polkujaan. Paljon siitä, mitä he tiesivät, oli hänelle vielä salaisuutta. Mutta tämä ei huolettanut erakkoa. Hän tiesi, että mies oli tehnyt täyden kääntymyksen elämänsä tiellä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings