← Table of contents
Erakko

I. ONNI

Helmi Pekkola translation

Kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset olivat hurskaampia kuin nyt, tapahtui se, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Kallioluolassa, autiossa metsässä asui erakko. Hän oli vanha, tuskin kukaan tiesi kuinka vanha; ja hän oli asunut siellä kauan; tuskin kukaan tiesi kuinka kauan. Talvet ja kesät hän eli siellä, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tuntenutkaan muunlaisia elintapoja. Kallioluolassa oli kuusenhavuista ja sammaleista tehty vuode, karkeasti veistetty pöytä ja istuimena pölkky. Siellä oli pata litteällä kivellä, joka teki lieden virkaa. Vesiruukku ja muutamia saviastioita näkyi nurkassa. Muutapa siellä ei ollutkaan.

Luola sijaitsi korkealla vuorella, ja erakon oli kuljettava pitkä matka, osaksi aivan raivaamatonta tietä, kun hän jonkun kerran meni kylään noutaakseen sieltä niukan ravintonsa. Vielä vaivalloisempaa oli kiivetä luolalle laaksosta, missä ihmisten asunnot olivat hajanaisina kylinä. Mutta seudun asukkaat olivat kuitenkin ottaneet tavakseen lähteä erakon luo, kun he joutuivat sielunhätään, kun surut ja epäilykset kohtasivat heitä, ja kun heidän sydämensä kalpasi sitä, mitä elämä ei heille antanut.

* * * * *

Kerran tuli nuori nainen kallioluolalle. Hänen hipiänsä oli kukoistava, ja tumma tukka ympäröi runsaina kiharoina hänen kasvojaan.

»Isä», sanoi hän, »sieluani kalvaa onnen ikävä. Minä olen nuori ja voimakas ja tiedän, että minua varten on olemassa suuri onni. Mutta se pakenee minua alituisesti, ja elämä on kurjaa ja köyhää. Minä ikäänkuin näen onneni kaukana ja tiedän, että jos vain saavuttaisin sen, muuttuisi kaikki toisenlaiseksi. Köyhä elämä vaihtuisi suureksi, rikkaaksi ja ihanaksi. Isä, olen rukoillut Pyhää Neitsyttä, häntä, joka kuitenkin on nainen, kuuntelemaan minun sydämeni kaipausta, mutta hän ei sitä tee. Ja nyt on kaipaukseni niin suuri, että se kuluttaa voimani. Isä, mitä pitää minun tekemän saavuttaakseni onneni?»

Erakko vastasi: »Se, mikä sinusta näyttää onnelta, voidaan saavuttaa ainoastaan siten, että joko sinä tai joku muu tekee vääryyttä. Mutta se, mikä voitetaan vääryydellä, ei voi koitua onneksi. Sentähden sinun täytyy luopua siitä, mitä pidät onnenasi.»

Nainen vastasi: »Minä en voi luopua; onneni on minulle enemmän kuin elämä.»

Ja hän kääntyi nopeasti ja kiirehti takaisin kylään.

Kun vuosi oli kulunut, seisoi hän uudestaan erakon luolalla.

»Isä», hän sanoi, »sinä olit oikeassa. Minun onneni voitiin saavuttaa ainoastaan siten, että tehtiin vääryyttä. Ja nyt on vääryys tehty, ja nyt minä omistan sen, minkä piti olla onneni. Mutta ihmeellistä kyllä, sinä olit oikeassa myöskin siinä, että nyt se ei olekaan enää onnea.»

Erakko nyökäytti päätään hiljaa ja surullisesti, mutta ei sanonut mitään.

»Isä», jatkoi nainen, »eikö siis olekaan minun osalleni todellista onnea?»

Ei nytkään erakko vastannut. Hän pudisti vain harmaata päätänsä ja katsoi kauas etäisyyteen, ikäänkuin sieltä etsiäkseen vastausta naisen kysymykseen.

Sitten hän taas pudisti päätään, ja nainen ymmärsi häntä.

»Sittenhän ei kannata elää», hän sanoi, ja hänen nuorekkaan äänensä sointu oli särkynyt. Yhdessä hetkessä hän oli muuttunut vanhaksi naiseksi.

Hän aikoi mennä, mutta erakko viittasi häntä jäämään.

»On olemassa jokin, mikä on onnea suurempi», hän sanoi hitaasti, »jokin, jota saavuttaakseni minä olen paennut maailmaa ja ihmisiä. Jokin, joka ei koskaan häviä. Rauha.»

»Rauha», toisti nainen, ja hänestä näytti ensin, kuin tämä kehnosti korvaisi sen onnen, jota kohti hänen sielunsa hillittömästi ikävöiden oli kurkottautunut. Mutta kun hän kohtasi syvän katseen, joka loisti uurteisista kasvoista, niin hän ymmärsi, että tässä oli kysymys jostakin, jonka suuruus vielä oli häneltä salassa.

»Rauha», hän toisti vielä kerran koneellisesti ja lisäsi: »Sano, isä, kuinka se saavutetaan!»

»Jonkun täytyy tehdä suuri uhraus», vastasi erakko, »toisen täytyy taistella vaikea taistelu, ja kolmannen täytyy kantaa raskasta taakkaa. Kaikkien meidän täytyy alistua kuuliaisiksi Korkeimman äänelle sisimmässämme.»

Nainen katsoi häneen, nyökäytti vaieten päätään ja lähti takaisin kylään.

* * * * *

Kun jälleen vuosi oli kulunut, seisoi hän taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Minä olen antanut uhrini ja minä olen ollut kuuliainen Korkeimman äänelle sisimmässäni. Onnea en enää etsi, mutta olen löytänyt rauhan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings