IX

Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa, 32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin, vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se loppui kesken!

— Häh? sanoi Kenonen. — Joko sinä alat tointua meritaudistasi?

— Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne, niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen. — Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Mutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti, päätään pudistaen vakuutti:

— Niks poks!

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät, että mikä leipä se oli?

— Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon, kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne kohteliaasti tullimiehille:

— Saapiko olla?

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.

— Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi: tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

— Huomenta!

— Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja kehitti keskustelua:

— Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä päivemmällä lämpiää.

— Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.

— Enkä… Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä, selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista laivaa kohti.

— Jassoo, sanoi Tiilikainen.

Mutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea. Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla… suurempi kumma se olisi, jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin äänekkäästi:

— Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!

Mihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:

— Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys, kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa, järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. — Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka jo senkin takia.