VIII

Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:

Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään, sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen laivalaiturin välillä.

Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.

Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on, vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.

"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme, mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.

Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä se ole kaukana yhdestäkään meistä.

Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin kuluttua.

Kysyimme siis tietä osuuskauppaan.

Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet. Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä suoritettu.

Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen esimerkkiään.

— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme ja toiset lisäsivät:

— Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.

Mihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:

— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia… ukko oli vain muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.

Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.

Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.

Siellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.

— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti eräs saattajistamme.

— Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.

Kysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.

Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät. Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen tytär.

Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti asian toisen puolen:

— Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa…

Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.

Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.

— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.

Ilmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.

Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti meille sulkumerkkien välissä:

— Se on Panhelaisen poika.

Panhelainen katsoi kelloaan.

— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:

— Onko valmis?

— On! kuului yksimielinen vastaus.

— Siis! sanoi Panhelainen.

Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta maantielle, ja matka oli alkanut.

Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen. Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat erityisesti.

Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:

— Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.

Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se tärsky, jonka juuri samassa saimme.

Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti. Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:

— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa, että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen kaivolla.

Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.

Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään lauluksi:

"Kaunis Karjala, isiemme maa…"

ja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:

"Työhön, jaloon taistohon nyt poikajoukkos' saa."

Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö, jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.

Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:

— Semmoista sitä voi matkalla sattua.

Mihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:

— Ja sattuukin usein tällä matkalla.

Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen kehityksestä.

— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa kaivolta.

— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen valoisammalta puolelta.

— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.

Matkaa jatkettiin.

Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.

— Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen ukko.

— Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.

Mutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:

— Minnekkä te kaikki olette menossa?

— Suurelle aholle.

— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen. — Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.

Ja kuljettaja nousi "neuvottelemaan".

Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky. Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:

— Eihän tämä vielä mitään… on tähän enemmänkin mahtunut.

Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.

— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi itsekin uskoen siihen.

Mutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:

— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan… muuten jääpi tehtaalla sauna lämmittämättä.

— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen ahtautunut, reilun näköinen renkimies.

Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena tarjouksen.

— Niin:

"istu sä kultani polvelleni et sinä paljon paina",

siteerasi renkimies.

Mutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.

Minkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:

— Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?

— Ei se putoa, vakuutti renki. — Kyllä minä tämän varjelen.

Ja mummo itse arveli vaatimattomasti:

— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo putoaisikin?

Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.

Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä tutkivan katseen vaunuunsa.

Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme kaupungissa.

Tultu oli.

Ja hyvin oli tultukin.

Ainakin suurin piirtein katsoen.