X

— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.

— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin olla, arveli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän, kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa pitämisestä huomautti.

Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta, sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen, kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta kärsineensä.

Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin, niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.

Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan, etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.

Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi ilmoittamalle asemalle.

Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.

Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa, mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.

Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän, kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me, että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen luonnonlaatua.

Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja huusi:

— Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!

Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.

— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi ajellut kasvot.

— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.

Vieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.

Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra Kenonen vain ähkäisi:

— Missä siinä on teidän puumerkkinne?

Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta, ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.

Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:

— Olkaa hyvä… ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.

Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta, muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies, jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä aaltoili.

Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen, nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut. Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen naapuripöydästä heitettiin.

— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä minä…! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.

Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.

Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän, että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.

— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.

Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.

Hra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle vaunuun.

Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! — mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies… kuka vieras?… Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!

Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!

— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.

Vieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen silmäyksen.

— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä, että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman hra Kenosen kanssa.

— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa — suomalainen.

— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista asti…

— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.

Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi. Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.

Sitten kömpi hra Kenonen ylös.

Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru, olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.

Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä. Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.

Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.

Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.