VII

— Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle, ihmetteli hra Kenosen matkatoveri. — Mutta eihän tämä ole sen kummempi kuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin Saimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä — mistä lienen lukenut vai kuullutko lienen — että täällä se muka oikein viskelee…

— Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan, mainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.

Hra Kenonen ajatteli toistaiseksi muita asioita ja sanoi sitten:

— Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä kaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa lyhentää.

— Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. — En minä heitä tosin monta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä, Pörsänperän kylässä — siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä — muutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten helsinkiläisryökkinöiden mallikappale.

Tiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä näytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat mennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili myöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään — kengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan koreampi — hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan ja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan, leukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja jommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä nähty.

Ja tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja esiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen niitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.

Mutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita korkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta helsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin oleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan olisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen eteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut kauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.

Neiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi ne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi. Ne lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme viikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.

Kun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin, läiskäytti hän kämmeniään yhteen.

— Vai ei helsinkiläinen! Kuulkaapa:

Ja emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla sipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.

— Mikä sen lehmän nimi on, jota emäntä nyt lypsää? kysyi neiti.

— Mansikki tämä on, ilmoitti emäntä.

— Ai kuinka kaunis nimi! huudahti neiti.

— Ja tuo tuossa on Mansikin vasikka, esitteli emäntä.

— Ai kuinka herttainen! Kuinka vanha se on?

— Se on vasta viikon vanha, sanoi emäntä.

— Ai kuinka sööttiä! ihasteli neiti.

Ja kysyi sitten!

— Imettääkö Mansikki sitä itse?

Emäntä loi musertavan katseen juorun levittäjiin ja kysyi:

— Etteikö hän sitten olisi oikea kaupunkilainen?!

Jo uskoivat pörsänperäläisetkin.

Taavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella oli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi. Ja hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän näköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli vaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti vaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa nähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien lukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen alusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla. Vuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin pohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä päähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.

Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä sen jälkeen tavannut.

— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan…?

Jo.

Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.

Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi mennessään selitykseksi:

— Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen…

Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran huokasi:

— Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään.