XI

— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen maailmanvallan pääkaupunkia.

Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia kivihiilijunia ja…

Niin: ja niin edespäin.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.

Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin, niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen aivojensa toiminnan.

Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!

Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan: "lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:

— Mitä se sanoo?

Hra Kenonen vastasi empimättä:

— Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.

— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään… ja hyväsydäminen, arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.

Hra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:

— Jees, poks!

Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja maiskutteli merkitsevästi suutaan.

Silloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: "äi sii!"

Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!" ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"

— Just, just! sanoi Kenonen. — Bier, bier justiinsa, jees poks!.

Voita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat nälän.

Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin, mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla, että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan toiseen vaunuun.

Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim. tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni erehdys.

Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen oman nurkkansa.

Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja meidän neljänteen paikkaamme.

— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä tutunomaisesti hymyillen.

Me katsahdimme toisiimme.

Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea, että me emme halunneet neljättä miestä tähän.

— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan vielä parempaa tilaa.

— Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.

— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita… minä näin kun se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.

— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa paikka… jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?

Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.

— Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.

— Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.

Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut, mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin, valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.

— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan lämmintä tässä vaunussa…

— Hm… onhan tuota…

— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.

Me kolme emme sanoneet siihen mitään.

Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt huomaavankaan meidän kylmyyttämme.

Muutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.

Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön…

Harmittava olento

Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.

Rupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:

— No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!

— Olihan se.

— Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta loppuun!

Ja niin edespäin.

— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!

Ja niin edespäin.

Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin olla sanomalehtimiehiä?

Uhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.

— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista värähdellen.

Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä vaunun käytävää kohti.

Me muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.

Hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:

— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä tilaa… meille kolmelle!

Ja hän meni.

Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen hymystään.

— Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?

— Kyllä!

Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N. Harjunkoskelta.

— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen matkaoppaana… ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.

Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska, huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.

Se vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:

— Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!

Tietysti me jäimme paikoillemme.

Ja hauska matka siitä tulikin.

Semminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.

Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista, kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.

Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Nyt ollaan Lontoossa!

— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta.

Tiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta Victoria-asemalle.