XII

Matkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:

— Isä!

— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne menevät hiiden kattilaan.

Se oli verraten pian tehty.

Siellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen kanssa.

— Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:

— Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.

Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.

— Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.

— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella levottomuudella isänsä ilmeitä.

— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen kysymykseen!

— Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.

— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?

Nuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.

— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta minä olen nähnyt teidät ennenkin.

— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan, vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.

— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän lähti matkalle?

— Olinhan siellä minäkin… me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori mies.

— Jassoo, sanoi hra Kenonen. — Minusta se vain tuntui…

Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.

Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:

— Minnekkä teillä on semmoinen h—tin hoppu!?

Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle kantajalle.

Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luona.

Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.

— Teelle? kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda teetä?

Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.

Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan, jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta että siihenkin tottuu.

Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin ilmaisevalla äänellä:

— Teetä!

Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.

— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.

— Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.

— Minä, huomautti neiti Kenonen.

Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena lisäsi:

— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään herrasmiehenä.

Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.

— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.

Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta, mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja selittämättömät.

Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:

— Do you speak English?

— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä mukaan:

— Jees… jees poks… juu, juu, jassoo… ool rait, haudujuuduu… veri well.

Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.

Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen, ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi kohteliaasti emännälle:

— Pardong!

Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa kolmannen kerran nenäliinansa.

Onneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.

Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui englantia suun täydeltä:

— Tänk juu… oo jees… äi sii… juupa juu… morningpost… haudujuuduu… veriwell… ool rait…

Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:

— Huiski!

Ja "huiskia" tuli kuin tulikin.