XIII

Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus, ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.

Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta matkastaan seuraavia piirteitä:

Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.

Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla. Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.

Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista, mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita, kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista kiirettä olemaan.

Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.

Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin seurahuoneelle.

Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:

— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin…

Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.

Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi "Pilikon poskitieksi".

— Mutta pääseekö siitä autolla?

— Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä…

— Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. — Yritettäisiinkö?

— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin, jos näyttää liian mahdottomalta.

Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti päätöksen lopullisesti, huomauttaen:

— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä etteennipäin!

Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.

Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.

Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.

Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä vastailemaan:

— Pilikonko… johan työ ootta ajanna sen sivu!

— Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.

— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata… huohmasijakos työ sen punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?

— Jaa? kyllä me sen huomasimme… sen, jossa on nuusniekka juuri maantien laidassa.

— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä… no se tie keäntyy justiisa sen pömpelin ja riihen välitse.

— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.

Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin selvät merkit.

Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.

— Poika hoi!

Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis kuulemaan.

— Tuoko se on se Pilikon tie?

— Siitähän se männöö, myönsi poika.

— Voiko sitä ajaa autolla?

— On ne siitä ajaneet autollai…

Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien, mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.

Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa. Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.

— Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.

Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta profeteeraamiseen, lisäsi:

— Mutta lopussa kiitos seisoo.

Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen kestävyytemme symboolia:

— Ja saattaa seisoa autokin…

Talotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa toivomuksille.

— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on optimistinen luonne.

— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten kelloonsa.

— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä, minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu…

Hetken perästä ilmoitti hän:

— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun… se olisi kova isku köyhälle miehelle.

Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla, synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin pohjaltaan optimistinen luonne.

Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi. Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti sekoitettua savivellilouhikkoa.

— Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.

— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden perästä.

— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. — Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo ohimennen.

— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi köniinsä aika lailla!

— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo puolueettomuuden vuoksi.

Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin että paljaat pakarat vilkkuivat.

— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa itsestäänkin.

— Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.

Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai peukalo suussa.

— Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.

— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.

— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.

— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta tietä koko leänissä…

— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.

— Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.

— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista venäähenvirstaks.

— Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.

— No ei se taija paljon parempookaan ollak… eikähän siitä ennee kukkaan ajakkaan…

— Käännetään takaisin! määräsi johtaja.

Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu perunamaallekin.

— Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.

— Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.

Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain asiaa.

Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:

— Juu, se oli se niinsanottu "Pilikon poskitie"…