XIV

Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.

— Huomenta!

— Moorning! vastasi hra Kenonen. — Kuinka sinä olet tänne tullut?

— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella, niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu mukaan!

— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa kauluksennappinsa kanssa.

— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.

— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.

— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu jonnekin länteen päin maaseudulle… sanoi se sen paikan nimenkin, vaan en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.

Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.

Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.

Siellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko Tiilikainen.

— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään, rypistäen otsaansa.

— Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle…

— Hm, hm… murahteli hra Kenonen.

— Siellä on niin kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.

— Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.

— Se… kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee sinne yleisökin.

Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen, mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.

— Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?

— Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.

— Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.

— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu viisi minuuttia.

— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.

— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.

Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.

— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen. — Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.

Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista, rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.

Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi, karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.

— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.

Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin, ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.

P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.

Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena päivänä on kikatus jo loppunut.

Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.

Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.

— Kuulkaa! huusi tämä. — Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!

— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan kovin tärkeältä näytä.

— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.

Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen, olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!

— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.

— Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.

Herra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:

— No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!