IV

Laiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva, jonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.

Tunnin kuluttua sanoi Taavetti Tiilikainen:

— Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että kun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.

Hra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin alussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään, jos ei tämä riitä.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen, joka ei rakastanut väittelyä.

Mutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi tavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole mitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään enää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen se tuli joskus lähtö tahtomattakin.

On merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut ulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa, semmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.

Mutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan tuttavaamme Teuvo Tuiteria.

Ehkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen ikävästään vieraille maille.

Teuvo Tuiteri on kyllä jo ollutkin ulkomailla.

Kerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin valtakunnassa.

Mutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin- ja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut elämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee Teuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle tuulelle.

Hänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa olisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.

Mutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut matkailijat… se olisi toista.

Ja toista olisi ruveta kertomaan:

— Apropoo suurista rakennuksista… kun minä ensi kerran tulin Egyptiin…

Kuin että:

— Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla huviretkellä Tallinnassa…

Ja Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä kerrankin oikein ulkomaille — jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään Intiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan krokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan, jossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita viinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus syttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.

Silloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän sentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat tosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja mielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa liikkua — —.

Ajatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen suomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin, milloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan alkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta, että käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin ymmärtävänsä jonkun sanan.

Hän alkoi kerätä matkarahastoa. Hän ryhtyi säästämään.

Hänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli vallankumous, tuli että tömähti.

— Sisso! sanoi Teuvo Tuiteri.

Mutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea keinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja he hyötyivät niistä mahdottomasti.

Teuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta keinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään ystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi hyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli. Sitä tuli kuin tuohta.

Teuvo Tuiterilla oli lopuksi 85,000 duumaruplaa pöytälaatikossaan.

Sitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina myöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään oli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä tekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen pöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.

Se oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava. Hän toipui.

Alkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi kerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti Saksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi lopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin hyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana, yhä uskaliaammin.

Kunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea tekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti, tekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se lankeemus oli suuri.

Teuvo Tuiteri oli aivan huumautunut.

Epätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille. Etenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia Japanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi tehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä laivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka pakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin pyörrytti häntä.

Näistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla Japanin maanjäristys.

Teuvo Tuiteri haihdutti mielestään kaikki Japania koskevat unelmat.

Syksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut Parisista. Taiteilija lausui "Parii" ja oli hyvin ranskalaistunut muutamissa viikoissa.

Teuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun kuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten huonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin ja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan vauhtiin.

Äkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava kaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään hienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi vaatimattomasti sanoa:

— Parisissako? Kyllä minä sen kylän tunnen…

Teuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen tunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on paras olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.

Tämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin sekä nukkui heti.

Koko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan, mikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat sujuvasti suomea.

Aamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa lehdessä kiintyi: "Ranskan frangi laskee huomattavasti".

Teuvo Tuiteri ei vielä ryhtynyt ottamaan ranskankielen tunteja.

Hän jäi toistaiseksi odottavalle kannalle.

Mutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin, missä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea joka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen ylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia muukalaisten nylkemisestä.

Teuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku mahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule yhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä hänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi käymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.