V

Oli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja seuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa hyttitoverilleen:

— Niinkuin näkyy, niin on sitä vettäkin tällä välillä.

Mihin toinen myönsi:

— Näkyyhän tuota olevan, jos sitten riittänee Hulliin asti.

— Haha! sanoi hra Kenonen. — Ei ole pelkoa kesken loppumisesta.

Mitäkö me alkumatkasta kertoisimme?

Mitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa. Sillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä oikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut heikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura oli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on. Jollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin piakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja puhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain talollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä kuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta tottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta tulevalla laivalla kuulee suomeakin.

Matkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja kaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen oli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen, ettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli Kenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi tuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen etuoikeuksiin.

Mutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine, ihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen muistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan Kenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti tämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.

Oltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten tavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua iltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan kuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr Pickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän luokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:

— Saanko pyytää tulta?

— Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja ojentaen sen englantilaiselle.

— Kiitoksia paljon! sanoi viimemainittu. — Kaunis ilma tänään!

— Joo, se on kyllä mukiinmenevä, myönsi hra Kenonen.

Sitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen ja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:

— Te puhutte suomea!

— Kyllä minä puhun sitä.

— Ja olette englantilainen?

— Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. — Mutta minä olen ollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa — olen insinööri — ja siellä oppinut suomea.

— Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun puuttuen. — Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea oppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun Tiilikaisia.

Engelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli solmittu ystävyyden liitto.

Englantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti niin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun hra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä herra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka Pickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.

Niin että voimmehan mekin sanoa häntä herra Pickwickiksi. Nimi kuin nimi.