II

Nuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita kuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on todellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa tekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin ennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä siihen ole oikein aikaa.

Hän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset silmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei todellakaan luulisi hänen isäkseen.

Leena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä pankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen mahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi, että parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan neidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja kertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli oppimassa.

— Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. — Luuletko sinä, että minä olen mikään Kordelinin säätiö?

Neiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli arvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.

— Vai niin, sanoi Kenonen. — Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin kestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi tekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain markkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan se niiden "the". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii kaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä, niin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse sen ensin oppineet?

Neiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti isäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:

— Käy ostamassa sanakirja ja ala lukea.

Eräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta. Leena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka hra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli siellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan nähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.

— Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja epäluuloisena. — Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!

Hra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja kuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa huiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin se pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa etukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että hyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä kekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta tottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan meidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon silloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. — Sillä se on niinkuin Syyrakki sanoo: "Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin hillimätöin hevonen".

Kenonen luulee tuntevansa nykyajan nuorison. Mies parka!