YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Väkäkärkinen surmankeihäs

Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa kylän raitille.

— Hyvä Jumala! — hän tuumi itsekseen. — On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, — hän puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, — tämä on jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla. Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!

Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa näköpiiristä.

Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.

"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen tuotu mauton keitos.

"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."

"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä herätä."

"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan. "Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.

He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta, vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.

Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä, jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää, minne hän oli joutunut.

Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.

"Mein Gott!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."

"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"

"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."

"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt ja ammukset — nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."

"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.

"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle keksiäkään.

Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön sotilaita suojanaan.

Kivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.

Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli, sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat, ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.

Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.

Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla, käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä rannikolle, — käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän menettää vaatteensa.

Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa, sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan, ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.

Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa, pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.

Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.

Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä. Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran voimistuneena nousi pystyyn.

Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.

Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista kyhätty ulompi boma.

Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.

Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten omistajat olivat yhtä eläviä — yhtä aineellisia — kuin hän itsekin.

Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen, kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä. Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti. Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.

"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski. Tunnethan sinä minut, Flora."

"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.

"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.

"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja uupumuksesta."

"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole terveellistä."

"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"

"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä hankkia."

"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut! Pelasta minut tuolta pedolta!"

"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen, raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti, ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin, samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi vastikään punomallaan ruohoköydellä.

Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita, mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti nyyhkien nurkassa.

"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin puoleen. "Mikä peto!"

"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.

Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä puistatti,

— Hullu, — hän ajatteli. — Hullu! Hyvä Jumala… Yksinäni erämaassa mielipuolen kanssa! — Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin sielu.

"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin, viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle on tarjona suuren Tarzanin lempi!"

"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."

"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan muu koskaan saa — ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan, mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.

"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"

"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"

"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki minun… Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."

Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo hänen pelkonsa.

<tb>

Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia, säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.

Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään, että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut muistaa.

"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.

Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä, vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme, joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.

"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on tapahtunut?"

"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi Tarzan koruttomasti.

Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä, mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei…" Hän loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.

"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."

"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."

"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä yhtikäs mitään."

"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."

"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.

"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet — niin se on. Nyt minä tiedän, — ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri. Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt on asia aivan selvä."

"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä niin."

"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi Bluber.

"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin. Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei löydetty.

Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan apinamiehen ja kultaleijonan.

"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.

"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen täytyy olla vähän löyhypäinen."

"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana yksinään viidakkoon. Timantteja!"

Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä", huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."

"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme, olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, — ei häntä olisi voitu saada uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt mitään, auttaakseen meitä pulasta."

"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles kiihkeästi.

He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.

Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa, koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.

Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä polulla.

Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla ympäröity hökkeli.

Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan, ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti. Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän oli oikeassa.

Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan, ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet jaloissa.

Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen edellä.

Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle, jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä kannatella.

"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."

"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."

"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut puolestasi tekemään!"

Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään, "voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita — uusia hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.

"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena tantereelle.