NELJÄS LUKU

Jalanjälkien tarina

Kun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte lajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan se oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on. Ruumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja antoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään melkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.

Jad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle, joka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti, kehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei enää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva häkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä kukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä tahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se sittenkin leijona — hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli liikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se läksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi samoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli leijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa, eikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain Tarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen kuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt kotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta opettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista ryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu tulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä pidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.

Mies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa epäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän ilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen liittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin tullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen oli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra ja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään koskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä vahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa samoileva kultaleijona.

Juuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen maatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta. Kamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja kidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin viidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten saapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään kulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi apinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista huhuista.

Sota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He olivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se vähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin afrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.

"Näyttää hyvinkin siltä, Jane", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen, "kuin olisi edessä uusi Oparin-retki."

"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet", vastasi Jane. "Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta töintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä suosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti ja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat kaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua aarreholveihin?"

"Ei ole mitään vaaraa, Jane", vakuutti apinamies hänelle. "Viime kerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut vähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen uhkaamassa."

"Ethän mene yksinäsi, John?" kysyi rouva. "Ottanet Korakin mukaasi?"

"Ei", sanoi apinamies, "minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä tänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan vaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani viisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda kylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa."

"Entä Jad-bal-ja", kysyi rouva, "otatko sinä sen mukaasi?"

"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja viedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja nopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät mielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen matkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi."

Näin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen takanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon valiomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen kuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun talon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan, römeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä aaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle kuulumattomiin.

Kun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei Tarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin viisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille, kuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat hitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi kuukautta. Hänen safarilleen, johon kuului vain karaistuja sotureita, oli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään muonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä ja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis tarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.

Okaisista pensaista ja lehvistä kyhätty boma riitti heille suojaksi öisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä voimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin. Mukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan Opariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli rientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi, edeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei uupumattomana.

Oltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan samoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin raadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että Bara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli laskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei ollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen huomiota — jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes oikein tarkastaakseen — tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen kauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin te tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen Broadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen, joita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa maailman suurkaupungeissa — jollaisia myydään käytettäviksi jousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei olisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin Afrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti, mistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies arvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin harjaantunut käsi.

Tarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen viidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen vaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä. Niinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen kenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata ja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja tavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä päivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo alhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet elukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan yhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti ja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin. Niin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat nuo paljaiden jalkojen jäljet valkoisen miehen polkemat — rotevan, ehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin salaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen kätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin elein.

Kuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa Tarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli uskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta apinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa hämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan muukalaisen jälkiä — harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa näköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen tottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai arvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi askeleensa leiriä kohti.

Apinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan tahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin, ettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli. Lähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja sitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies välitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta, kun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen villissä maailmassaan metsästelevien — ihmisten tai eläinten — kanssa.

Vihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä pettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta — lihavan antiloopin, jonka viimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein tuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden alaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen, äänettömästi yön pimentoon.

Vaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin järkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään epäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.

Varhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia kohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies heidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen salaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat hänelle tarinoineet.

Päätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan tutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja häijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani heimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta vatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista tuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin ryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille ja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?

Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin, jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille. Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja sukulaisuudestaan surmaajaan.

Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä karkaisi kimppuun.

Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden jäsenten kanssa.

Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien ruokajärjestelmässä.

Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja ainiaan.

Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana. Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset, niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle, jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen, tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut hänen ihoaan.

Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan saapuu ystävänä kansansa luo."

Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.

Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.

"No", virkahti Tarzan, "ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan, manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."

"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."

"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."

"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."

Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.

"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta kansastani?"

"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan, mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth, Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."

Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella, sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua hänen elinkautiselle alueelleen.

Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten, enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka suojelivat Oparin karua laaksoa.

Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.

Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?

Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.