KUUDESTOISTA LUKU

Timanttivarasto

Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille, rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.

"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi pakomahdollisuus."

"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."

"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.

"Timanttitornin maakerrokseen — sen tornin, josta sinut löysin. Se osa palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme ainakin metsään."

"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu verhoo meidät bolganeilta."

Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä vartijoilta kätkettyinä.

"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan; "minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."

"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."

"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen puolisokea."

"No", sanoi vanhus, "ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat luultavasti tehneet.

Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta, että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat tunnelissa tavattavat esteet.

Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.

"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun, sytyttääkseni valoa."

He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.

"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi", ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."

Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin, avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi, ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.

"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.

Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.

"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet. Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme, ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt ylhäällä."

Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki, ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa itäporttia kohti.

Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet, että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.

"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat suoraan Oparin laaksoa kohti, La."

"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.

"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita otuksia."

La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."

"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."

Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä, jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.

Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.

"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."

"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."

Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi: "Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.

"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.

Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.

Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.

Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut. Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista, iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan neekereille:

"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija jostakin vieraasta heimosta."

"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.

"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.

Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."

"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon, paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta, omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa, mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut viidakkoon — jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja rehellisesti vihaavat, — luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään vilpittömyyteen.

"— Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita, joilla käyvät sotiaan."

"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos gomanganit minut päällikökseen haluavat."

Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi kuninkaansa ei sitä sallinut.

"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?" kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."

Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle. Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.

"Teitä on satakunta miestä", hän sanoi. "Te olette väkeviä ja hurjia taistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja kuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet valtaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan Timanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa, rangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut; ja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen siemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin sitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin La voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen — ja se seikka tarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja taistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan valtaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n henkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan sisäisiltäkin vihollisilta."

Bolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli apinamiehen luo. "Me suostumme sinun ehdotukseesi", hän sanoi.

"Ja oletteko uskollisia La'lle?" kysyi Tarzan.

"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa", vastasi gorillamies.

"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"

"Minä otan heidät palvelukseeni", vastasi ylipapitar.

Aikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen gomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan. Mitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain Timanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas Oparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin takarakennuksia kohti.

Pieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa temppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin kiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa — mitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain rivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi gomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta viimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin Oparin palatsin turviin, oli bolganien — hänen pienen maailmansa peikkojen — näkeminen.

Kadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli uhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia pappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni sekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista sanoista.

"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!" hän huudahti katkerasti. "Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja kuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat uhriveitsen kelvottomalla kädelläsi."

"Hiljaa, vaimo!" ärähti ylipappi. "Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja Leimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin suosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse maistaa uhriveitsen terää." Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa sisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään olevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen pyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he Oahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu korkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen, niinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella, osoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea virkansa hänet oikeutti.

"Ole varuillasi, Kadsh", varoitti eräs vanhemmista papeista. "On raja, jonka yli et sinäkään voi mennä."

"Rohkenetko sinä minua uhata?" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli yltiöpäisyyden hurja vimma. "Rohkenetko sinä uhata minua, Kadshia, Leimuavan Jumalan ylipappia?" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa kohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä hetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta, josta nähtiin temppelin pihan yli.

"Bolganit! Bolganit!" se kirkui. "Ne tulevat! Ne tulevat!"

Kadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden valahtaessa hänen sivulleen. "Näitkö sinä ne, Manu?" hän kysyi. "Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä, kunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit."

"Minä puhun totta", piipitti marakatti. "Minä näin heidät omin silmin."

"Kuinka paljon heitä siellä on?" kysyi Kadsh. "Ja kuinka lähelle Oparia he ovat ehtineet?"

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa", vastasi Manu. "Ja he ovat jo lähellä temppelin muuria — bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin viileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa."

Kadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä taaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan kiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten muiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti varsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa puilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin julkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta ryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat lyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui ja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.

"Ei tänne", ne huusivat, "ei tänne!" ja osoittivat kaupungin eteläsivulle päin.

Kurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen palatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti. Sieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri kun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.

"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen käskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin muurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.

"Menkää tiehenne!" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella. "Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä on hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä, muutoin saatte tuntea hänen vihaansa."

Tarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä vaatien äänettömyyttä.

"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä", hän huusi muurilla seisoville sotilaille. "Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa porttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat oikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos kiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja verenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu."

Tarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta koko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia hyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia vastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon tarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja sinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen ihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä gomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän päälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.

Ulvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin kissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien lyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen, saapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi iski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään muurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen hätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana olevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen kimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan sieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin suuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja sitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn kapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi alas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan toiselle puolelle.

Jotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen nilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä ympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan vastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen mahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä kerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.

Jäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi jälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä, sillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot paremmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että polku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi Kadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi piilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat ja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan ponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen Kadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin, mutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti heitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti tantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä miehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan puolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat he hänet lujasti köyttäneet.

Melkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle kiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi taaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan uhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat kasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston riemua, joka häntä odotti.

"Vihdoin!" mölähti ahnehtiva ilkimys. "Tällä kertaa et sinä, Apinain Tarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin, vimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin."

Kadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen terän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri silloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja hartiat.

"Jad-bal-ja!" hän huusi. "Tapa, tapa!"

Kadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja seurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja oli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi kilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen miehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat kaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi surmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa silmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa kimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan, Jad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.

"Kah, Jad-bal-ja", käski Tarzan, "älä salli kenenkään tehdä pahaa Apinain Tarzanille."

Tuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n voitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat nopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja ylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta kaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston johtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä kohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan sidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin silmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.

"Tarzan, Tarzan!" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. "Kadsh on viimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala! Tarzan on kuollut!"

"Ei", huusi apinamies, "kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä olen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut uhriveitsestä."

"Jumalan kiitos", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta pysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.

"Alas!" huusi Tarzan. "Salli hänen tulla!" Ja Jad-bal-ja laskeutui isäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa vasten.

Sitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa pidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan Kadshin ruumiin.

"Pahin vihollisesi on kuollut", sanoi Tarzan, "ja hänen kuolemastaan saat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt sinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä Timanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa."

Sinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin papit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n vieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista — sillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain vanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan kanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.