KAHDEKSAS LUKU

Muinaisuuden salaisuus

La oli syönyt aamiaisen seuraavana aamuna ja lähettänyt Duthin viemään ruokaa Tarzanille, minkä jälkeen hänen luokseen saapui nuori papitar, joka oli Oahin sisar. Jo ennenkuin tyttö oli puhunut, tiesi La, että hän oli Kadshin lähettiläs ja että petos, josta Duth oli häntä varoittanut, oli jo tekeillä. Tyttö näytti hermostuneelta ja oli aivan ilmeisesti säikähtynyt, sillä hän oli nuori ja piti suuressa kunniassa kuningatarta, jota hän hyvillä perusteilla arveli kaikkivoivaksi ja joka saattoi hänet surmauttaakin, jos niin haluaisi. Ollen jo laatinut suunnitelmansa ja päättänyt ryhtyä tekoon, jonka tiesi saattavan Kadshin salaliittolaisineen perin hämilleen, odotti La äänettömänä, että tyttö puhuisi. Mutta kului kotvan aikaa ennenkuin tämä sai kerätyksi kylliksi rohkeutta tai keksi sopivat alkusanat. Sensijaan hän haasteli yhtä ja toista aivan asiaan kuulumatonta, ja ylipapitarta huvitti hänen neuvottomuutensa.

"Usein ei Oahin sisar kutsumatta saavu kuningattarensa huoneisiin", virkkoi La. "Minua ilahduttaa, että hän vihdoinkin käsittää palvelusvelvollisuutensa Leimuavan Jumalan ylipapitarta kohtaan."

"Minä tulen", sanoi tyttö vihdoin, puhuen aivan kuin ulkoläksyä lukien, "ilmoittamaan sinulle jotakin, minkä satuin salavihkaa kuulemaan ja mikä saattaa olla sinulle mielenkiintoista. Olen varma, että asian tietäminen sinua ilahduttaa."

"Niinkö?" keskeytti La, kohottaen kaarevia kulmakarvojaan.

"Minä kuulin Kadshin puhuvan alempain pappien kanssa", jatkoi tyttö, "ja erotin selvästi hänen sanovan, että hän olisi mielissään, jos apinamies pääsisi karkuun, koska se säästäisi sekä sinut että Kadshin monilta ikävyyksiltä. Ajattelin, että kuningatar La kernaasti tietäisi tämän, sillä onhan meille kaikille tunnettua, että La on luvannut ystävyyttä apinamiehelle eikä siis tahdo uhrata häntä Leimuavan Jumalan alttarille."

"Velvollisuuteni on minulle selvä", vastasi La ylväästi, "enkä kaipaa Kadshia tai mitään apuria sitä minulle tulkitsemaan. Minä tunnen myöskin ylipapittaren etuoikeudet ja tiedän, että uhraaminen on yksi niistä. Siksipä estin Kadshia uhraamasta muukalaista. Kenenkään muun käsi kuin minun ei saa tarjota hänen sydänvertaan Leimuavalle Jumalalle, ja kolmantena päivänä hän kuolee veitseni iskusta temppelimme alttarilla."

Näiden sanojen vaikutus tyttöön oli juuri sellainen kuin La oli edellyttänytkin. Hän luki pettymystä ja huolestumista Kadshin lähetin kasvoilta, eikä tällä ollut nyt mitään vastattavaa, sillä hänen ohjeissaan ei ollut otettu huomioon tällaista esiintymistä La'n puolelta. Sitten tyttö keksi jonkun laihan verukkeen vetäytyäkseen pois, ja hänen lähdettyään ylipapittaren luota kykeni La tuskin pidättämään hymyä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta uhrata Tarzania, mutta sitähän ei Oahin sisar tiennyt. Tämä palasi siis Kadshin luo ja toisti hänelle La'n sanat niin tarkoin kuin ne kykeni muistamaan. Ylipappi harmistui suuresti, sillä hänen suunnitelmansa ei nyt ollut tarkoittanut niin paljon Tarzanin tuhoa kuin La'n viekoittelemista tekoon, joka tuottaisi hänelle pappien ja Oparin kansan vihan. Taitavalla tavalla yllytettynä olisi rahvas vaatinut sovitukseksi hänen henkeään.

Oah, joka sisarensa palatessa oli saapuvilla, puri huultaan, sillä hänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin läheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi. Useita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena, ja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.

"La rakastaa apinamiestä", hän sanoi, "ja vaikka hän hänet uhraisikin, tekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä — rakastaa häntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies tietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs keino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun kertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan Tarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa apinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu, menemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka johdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit ja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy hyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista."

"Hyvä!" huudahti Kadsh. "Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja ennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään valaissut Oparin uutta ylipapitarta."

Sinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä. Hän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan vanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa ketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten hän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.

"Täällä olen", hän vastasi. "Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista tahdot?"

"Henkesi on vaarassa", vastasi ääni. "Tule ja seuraa minua."

"Kuka sinut lähetti?" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan saada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty oli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla naisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään johtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku hänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista vaiko hänelle ventovieras.

"La lähetti minut", sanoi nainen, "opastaakseni sinut pois Oparin vankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen." Pimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. "Tässä ovat aseesi", hän sanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti hänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän ikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin, avaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat ruostuneilla saranoillaan.

Kuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla ollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun viimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä La'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että ylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt hänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon eurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi tulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei voinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita hänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä Opariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut oikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan kiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä Opariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku suojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni lähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan niiden suurista rikkauksista.

Enemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin kaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille pensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun valjun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy maanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten mutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua, joka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen alati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun kohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana sijaitseville vuorille, — paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut käydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä, jossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin pyydysteli.

Nyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut kukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä pensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä ylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti apinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa tienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa ahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää kasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei luonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä erikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei nainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä; sillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata keuhkojensa ilmaa haastelemiseen.

Idän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista näiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä, ja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän edetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja kun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän reunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui puiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat, kimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi vilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja ällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.

"Sinäkö?" hän huudahti. "Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth sanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä."

"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta", vastasi La, "sillä minä en koskaan palaa Opariin."

"Et koskaan palaa Opariin!" huudahti Tarzan. "Mihin sitten menet? Mihin sinä voisit mennä?"

"Minä lähden sinun mukaasi", vastasi ylipapitar. "En pyydä sinun rakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja turvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta keinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle kertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai uhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet tuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin kuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään tapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat pelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin tasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua väijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he ylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet."

"Mutta mihin sinä minut viet?" kysyi apinamies.

"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on tuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt taruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole oparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta jos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman laakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan."

"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita", kysyi Tarzan, "niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan polun?"

"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan milloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua tullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille, mihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme sotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin varastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme, sillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai pikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet liian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan yksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä, jolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania, gorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin meidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella sijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta."

"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi, jotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?"

"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan", vastasi saattaja. "Kadshin väki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä tämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka puhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi tai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas toiselle puolelle."

Apinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen alankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan uljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti käydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista huolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja hän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat tuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut laiminlyödä.

Kiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka hän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen ainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois tästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden lehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen uteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta halua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin metsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun, sukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se väestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten atlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia, joiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan palatsimaisen kookas ja upea.

Apinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä kaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt oveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa ne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin liittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät mieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli tarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen omansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan hyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen lähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio raunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi, olisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt; olipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi ystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä pääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan luonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen poikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus- ja mukavuussyyt.

"Tule", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja heidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.

"Ethän mene sitä tietä?" huudahti La kummastuneena.

"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "Tästä on suorin tie laakson poikki, ja mikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä suunnalta kuin muualta."

"Mutta minä pelkään", virkkoi nainen. "Leimuava Jumala yksin tietää, mitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla."

"Vain Numa ja manganit", selitti Tarzan. "Niitä meidän ei tarvitse pelätä."

"Sinä et pelkää mitään", sanoi ylipapitar, "mutta minä olen ainoastaan nainen."

"Kuolema kohtaa meidät vain kerran", vastasi Tarzan, "ja sillä kertaa meidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi, tekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä, ja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa."

He seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä taajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen pohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön siimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän takaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän alati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä osoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin, mutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät sieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa, todetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.

"Luulen, että laaksossa on ihmisiä", hän sanoi sitten. "Jonkun aikaa olen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä väijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen sieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta."

La katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi seuralaistaan. "Minä en näe ketään", hän sanoi matalalla äänellä.

"En minäkään", vastasi Tarzan, "enkä voi saada nenääni mitään määrättyä hajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä vaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin taitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa se mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen hajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja vaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan tuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän", hän lisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten ylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän laskeutui alas tytön viereen.

"Olin oikeassa", hän sanoi, "joku tai jotakin on vähän matkan päässä meistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju on minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se molemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!" Ja hän heitti tytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. "Jollei vaanija ole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule", hän sanoi, "niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin aikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas noustakseen korkeammalle tasanteelle."

La ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta puuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle oksalle.

"Katso!" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen. Vilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean lehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä toistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja hämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen uteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä ne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen edestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän tai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään puuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n olaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä puissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi nähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen salaisuus heille heti selvisi.

Nämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla, noin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita; mutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu touvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun oksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi köysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään kyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle, vaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä jokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.

Tantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita, mikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä itse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset asuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat alasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia väritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän ruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka sääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti sopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä leukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain yläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein vaakasuorasti kiirettä kohti.

Katsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita hökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien tarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri tahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli luita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten syödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta kukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia, paitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat harvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä Tarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes hymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät Afrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli tarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän ympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja hiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että oli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä sellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut aavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni luotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin verraten paljon korkeammalla kehitysasteella.

Heitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin älykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi oivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja älykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli korkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan suojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.

Silmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan lähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa istuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta puusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin muuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja kyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka Tarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja merkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan, että hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt metsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä oli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän menestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin kiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet koukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta heidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen kyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.

Heidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka herätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.

"Bolgani", hän kuiskasi La'lle.

"Se on isoja apinoita", sanoi nainen hätkähtäen.

Pian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta kohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain Tarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena käveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta rystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla, mutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon tullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot, ja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja erikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli koristuksia — ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili sen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia renkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä riippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka näkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla kirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut nähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa sellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.

Melkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain äänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan asukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset ja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin heiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät Tarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi gorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi kuin kamalaksi kiljahdukseksi.