KAHDESKYMMENES LUKU

Kuolleen paluu

Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.

Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa, joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.

Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.

Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen, espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä — valtaa, ylellisyyttä, ihania naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman — unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä — sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla entisen joen korkealla äyräällä.

Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen yläpuolellaan.

Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."

Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.

"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"

Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan — mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan villissä erämaassa?

Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti. Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen lannetaljansa alle.

Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä sano minulle, ettet minua tunne!"

Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet rintaansa vasten.

<tb>

Seuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"

"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."

Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi. "Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.

"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja sitten neitonen tunsi hänet.

"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"

"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"

"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."

"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"

"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän suuttumustanne."

"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee pahaa naisille."

"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen, "mutta senhän te tiedätte."

"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"

"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."

"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan. "Minä en nyt käsitä."

Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että Apinain Tarzan ei valehdellut.

"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti timantit."

Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.

"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.

"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."

"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."

"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.

"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet hartioilleen.

Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille ruokaakin."

"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.

"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."

Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.

Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin, kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.

"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko mitään."

Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.

"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua, että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta puoleltaan.

"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso, mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille pahaa."

Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan vähäiseen leiriin.

Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä, samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa — suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä — onni, epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.

Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla sanalla.

"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa. Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin. Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen apinamiestä kohti.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"

"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.

Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.

"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa, että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin menetellä."

"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies teeskentelemättömän kummastuneena.

"Minä näin teidät", virkkoi Jane.

Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.

"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."

Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti, "se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee karkuun."

"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes häntä tavoittaakseni."

"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"

"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet, Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto seuraamaan saaliinsa jälkiä.

"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.

"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista." Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon, kääntyi puolisoaan kohti.

"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."

"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja haudanneensa ruumiini."

"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle, että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän, palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."

"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.

"— Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi, kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä heittäytymään viidakon puolelle.

"— Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."

"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.

"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten otaksuin."

Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban, joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."

"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin auliisti, mitä halusin uskoa."

Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.

"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys — ja se selitys korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."

"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.

"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.

Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen juureen.

Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.

"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.

"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta itsepuolustuksekseen."

"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen pelokkaasti pedosta loitommalle.

"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.

Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat; ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.

Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.

"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.

"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."

Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö, "mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."

Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."

"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin aarreholvin kullasta, — minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea. Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te, loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa. Enkä rohkene anoa anteeksi."

Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa. Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut riittävän opetuksen."

"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies. "Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta, jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa marssia pitkiä taipaleita päivässä."

Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden, jonka olen teille tehnyt."

Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi suostumuksensa tytön pyyntöön.

"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."

"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran käteni rakoille teidän hyväksenne."

Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."

Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä elossa ja terveinä.

"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte eurooppalaisten leiristä."

"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi Usula.

"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin — paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole ihmekään, että hän veti teitä nenästä."

"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"

"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni ja minä muistan hyvin lasteni kielen."

"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"

Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"

"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."

"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään hauska leikkitoveri."

"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula ylpeästi.

"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."

Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi viidakkopolkua pitkin.

Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti, johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu olivat sanoin kuvaamattomat.

Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja huolestumisen huudahduksiksi.

Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän sanoi.

Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää kulta."

"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.

"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."

"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."

"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä oli monta harkkoa."

"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei ole."

Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.

"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä seudun läpi.

"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat lähteneet.

Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä, Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.

"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan kalleimman kaikista aarteista — sinut itsesi."

"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä toisemme ja Korak."

"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä maalattu salaperäinen kartta."

Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai muistellen — mitä?