SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Liekkien uhri

Flora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän kahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei ollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he eivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa ajatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman etäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä johtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama heidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat umpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he hetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja jälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen päämäärätöntä pakoaan.

Nyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se oli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama leiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa, kunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat, jonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä puolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi, näkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa valossa ihmishahmon — valkoisen naisen, — ja heidän takanaan kohosi yhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.

Leirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä kävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat äskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat usein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien äänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin kuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien tulon.

"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen", sanoi Flora Hawkes toisille. "Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme, sillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti. Kenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta selvän", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät heidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.

"Seis!" kirkaisi muuan sotureista. "Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka sinä olet?"

"Minä olen englantilainen nainen", huusi Flora vastaan. "Olen tovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut — sen päämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me anomme teiltä suojelusta."

"Sallikaa heidän tulla", sanoi Jane wazireille.

Kun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja wazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli sen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä — harmaat silmät, joihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen toverinsa.

Tulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä. "Flora!" hän huudahti kummastuneena. "Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä täällä puuhailet?" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. "Lady Greystoke!" äännähti hän.

"Minä en käsitä", jatkoi lady Greystoke; "en tiennyt, että sinä olit Afrikassa."

Hetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen luontainen älynsä hänelle avuksi. "Minä olen täällä herra Bluberin ja hänen kumppaniensa kanssa", selitti neitonen, "jotka saapuivat tänne tieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen ennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin jotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme kääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme hukassa."

"Ovatko he länsirannikolta?" kysyi Jane.

"Ovat", vastasi Flora.

"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon heitä on?"

"Noin kaksisataa", sanoi Kraski.

Lady Greystoke pudisti päätään. "Se käy vaikeaksi", hän huomautti ja kutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. "Kaksisataa länsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä", hän sanoi; "meidän on taisteltava heitä puolustaaksemme."

"Olemme wazireja", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin tuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.

Nähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan pysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman askeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata vastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti sanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen kivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa meteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja ärsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille hyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.

Boman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit olivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista alkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille sotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä vihollisen hyökkäystä odotellessaan.

"Heillä on monta kivääriä", virkkoi lady Greystoke, "eikä se ennusta meille hyvää."

"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka kivääreillään johonkin osaavat", sanoi Kraski.

"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko ennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta vihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä — ei ole mitään, joka niin lamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten kiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun viereen." Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on tottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä — myös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen eturiveihin wazirien joukkoon.

Heidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä Luvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora Hawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut tullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän kääntyi miestensä puoleen. "Heitä on vain viisikymmentä", hän sanoi. "Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan. Tulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja pöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän katseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen; ja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle, hiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan valkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan teille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen takana hyökkäykseltä turvassa."

Tämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta puuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he tanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien tekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän voittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.

Luvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin taakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein korviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien valkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta pukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa korosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.

"John!" huudahti lady Greystoke. "Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!"

"Hst!" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja kääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. "Sinua minä etsin", huusi hän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja ennenkuin lady Greystoke ehti väliin — tai edes juuri huomasi, mitä tapahtuikaan — oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt suojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui Jane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten tukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin peittyneinä.

Tässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he salavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella olevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään valkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti jaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla kämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen paalutettua kylää kohti.

Kymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit länsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja uhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. — Taistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he suoriutuneet.

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "mitä kaikki tuo pahuksen meteli oikeastaan merkitsi?"

"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten mokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!"

Juutalainen pöyhisti rintaansa. "Eipä sentään kourallinen murjaaneja kykene peloittaa Adolph Bluber", hän mahtaili.

Kraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan raapaisten kääntyi leirinuotioon päin. "En voi tätä ymmärtää", hän virkkoi, ja sitten äkkiä: "Missä ovat Flora ja lady Greystoke?"

Vasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.

Wazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa nimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. "Tulkaa!" käski Usula. "Me wazirit taistelemme sittenkin", ja juosten bomalle hän loikkasi sen ylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan länsirannikon miehiä takaa.

Jo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se oli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä vaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon neekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta Luvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja sen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin sisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he käsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät kaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon ahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes ehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi paljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä wazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes kaksisataa soturia sitä puolustamassa.

Käsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen matkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla, synkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa vihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät riittäisi sen nujertamiseen.

"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken", hän sanoi; "koston voimme jättää toiseenkin päivään."

"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä", huomautti muuan hänen miehistään.

"Missäpä muualla hän sitten olisi?" kysyi Usula. "Tosin saatat olla oikeassakin — ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän. Minulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta puolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen portille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa. Hetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille lupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen ehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja sallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä. Pitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin riistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?" Hänen toverinsa nyökkäsivät. "Tulkaa siis", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä mukaansa hän hävisi viidakkoon.

Luvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana kylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä luullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen takaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.

Niin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että Jane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten sarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka kutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli hädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen. Ei edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania kohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän muistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa raakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa, nyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.

Hänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa ja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he löysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet arabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat niitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein kolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta oli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa jatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän toiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä, huudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän. Suunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen siten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin, kului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään kunnossa.

Paalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva kuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä eivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla huolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla. Käskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla valppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian kuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini majaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.

Neekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies — tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas. Astuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon, tuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan viruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi kurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja säpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin näytti neekeri peräti kummastuvan. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, puhuen rannikon neekerien englantia.

"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso", vastasi Jane Clayton. "Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta."

Hämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin liikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle, oli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista, ja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja karkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki Jane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin ranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman hengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen kielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane tunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti hän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui häntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti riehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa perään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla ja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon vastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään. Unohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien huudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä kaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu joutumaan tappiolle.

Takimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla pistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean viidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet roihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni miljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien majojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa oli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli ennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät kauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi wazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja vaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja paalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet hänestä vilahdustakaan.

Kauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä enää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin Usula lopetti turhan valvonnan.

"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan", hän sanoi, "ja nyt meidän täytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme heiltä tietää hänen olinpaikkansa."

Oli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen jättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän länttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat heidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos totuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.

"Missä on Luvini?" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli eurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.

"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä", vastasi muuan neekereistä. "Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime yönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista, sillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin kanssa, joka on arabialaisiakin julmempi."

"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?" tiedusti Usula.

"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen", vastasi puhuteltu.

"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?" kysyi Usula.

"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista ja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin emme ole naista nähneet."

Usula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa, joka kuvastui toistenkin kasvoista.

"Tulkaa", hän sanoi. "Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana", hän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. "Jos olette meille valehdelleet…" Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa poikki.

"Me emme ole sinulle valehdelleet", vastasivat toiset.

Nopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä vain muutamia kyteviä hiilikasoja.

"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?" kysyi Usula heidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.

"Tässä", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen entisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi johonkin maassa.

"Tuossa", hän selitti, "on etsimäsi valkoinen nainen." Usula ja toiset riensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän sielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.

"Siinä hän on", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan, kyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat yhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.

"Ehkä se ei olekaan hän", huomautti muuan heistä; "ehkä se on joku muu."

"Siitä saamme pian selvän", huomautti kolmas. "Jos hänen sormuksensa löytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme", ja mies polvistui etsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.

Usula pudisti epätoivoisesti päätään. "Kyllä se hän on", sanoi hän, "tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu" — hän osoitti mustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä — "ja vaikkapa sormuksia ei tuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli riistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli aikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut liikkua… Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun."

Wazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet jäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.