KYMMENES LUKU

Mieletön petos

Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä, jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan. Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi tovereilleen:

"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä tilasta, jossa olemme", hän sanoi.

Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti nenäänsä.

"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.

"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä, päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä vähempään kuin puoliin annoksiin."

"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.

"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka päivä."

Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."

"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski, "vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."

Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.

"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän väliinsä.

"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen minä sanon ja sillä hyvä."

"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille jokainen — enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että minä olla kitsas; mutta, mein Gott, te kristityt olla pahemmat! Te tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi, minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"

"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."

Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä kun olla sinun paras ystävä?"

"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" — ja hän osoitti Estebania — "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi. Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen Greystoken loordin kanssa — sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona, Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."

"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä, niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat toimivat" — hän nyökkäsi neekereihin päin — "saamme kiittää onneamme, jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme kullan mukanamme."

"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber melkein kiljahtaen.

"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."

"Niin teemme", säesti Throck.

"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se tehdään."

Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.

"No niin, tietysti kai… koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."

"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"

"Noh", virkkoi tyttö, "me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani, mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa, niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia — kaksin verroin niin monta kuin meillä on nyt — ja ostamme kylliksi muonaa riittämään meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin. Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."

"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää poika pitää!"

"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen, "että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi rotevan neekerin kanssa.

"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä, kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut, liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."

"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh, Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko heidän rahan päälle."

"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään, vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti päätänsä.

Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä, vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi, "ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."

"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri kääntyi ja lähti.

"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee meille toivon säde."

"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi, voi!"

Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon. Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut. Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.

Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita; sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.

Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan, vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.

"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, — toivokaamme, että onni häntä suosii."

"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."

Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä, pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"

"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua. Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan liian hempeä alusta pitäen."

"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli, laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen esittämänsä osan — pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä, joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.

"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin, "siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet, ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."

Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista, olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.

Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä, siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään, ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä, kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.

"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.

Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut — kertomus vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa, jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta. Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.

"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"

"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.

"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut wazirit ympärilläni haastelevat."

Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta. Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä, Usula, olen sinun muistinasi

"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun jälleen entiselleni."

"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi Usula.

Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen tusinan soturin vartioimina.

"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät, jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."

Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit keräilisivät kultaharkot leiristä.

Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.

"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja pysähtyi sitten.

"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee teille pahaa."

Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.

"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen, piirittäen boman kokonaan.

"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.

"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa. Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."

Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan murteellista englanninkieltä.

"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta. Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin, kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se heille."

Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.

Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon tulokset.

"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."

"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.

"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä lintu."

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.

"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli täällä kaikkine wazireineen — tuhannen mahtavan soturin kanssa, — ja vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."

"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi heidät.

"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä lähtömme jälkeen on tapahtunut."

Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.

"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."

"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto! Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa päälle. Oi, oi!"

"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista hyppysistäsi — siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."

"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä pois."

Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme. Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni, me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen, luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."

"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä minä ei koskaan teke."

Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme", hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä loputkin kahdestatuhannesta punnastamme — toisin sanoen yrityksemme on mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.

"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen apinanpärpätyksensä — olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi, palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."

"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä auttaa?"

"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen, ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi, joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle ja hänen joukolleen osan norsunluusta."

"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.

"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.

"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin hyväksyvänsä ehdotuksen.