VIIDESTOISTA LUKU

Verikartta

Sitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat he paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan, lähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he pohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään rannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa rannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa kuljettamaan.

"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään", kysyi Esteban, "yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?"

"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle", vastasi Owaza. "He eivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan kylään."

"Miksei sitten niin?" tiedusti espanjalainen. "Ja seuraavasta kylästä voisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme taas uusia miehiä käytettäväksemme."

Owaza pudisti päätänsä. "Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."

Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."

He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä kylään."

"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle, ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme monet pitkät vaellukset."

"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."

Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.

Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa, jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan kätköpaikkaa.

<tb>

Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen, odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä, vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään. Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi, että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.

Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien juuri palanneiden wazirien häntä seurata.

Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.

"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne, poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."

"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.

"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."

"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani lähteä tai että Mirjam olisi täällä."

"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."

"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua lähtevän ilman minua."

Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.

<tb>

Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.

"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja. Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa norsuhampaat."

"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora epäilevästi.

"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat säikähtyneinä."

"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen. "Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille, että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme astuneet heidän leiriinsä."

"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."

Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa", hän lausui.

Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.

"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."

"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet — mikäli ei ole mitään vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin, jotka me vapautamme."

"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että minä olla rehellinen mies."

"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä pastorijoukkoa."

"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."

Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä, seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme. Teemmekö niin vai emmekö?"

"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.

"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi neekeri.

"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.

Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.

Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi turvallisesti heidän paalutukseensa.

Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta, joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan. Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat varastaneet heiltä aseet

Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä.

Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.

Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän haltuunsa melkoisen varallisuuden.

Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.

"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.

"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle, vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä Luvini suunnittelee."

Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.

"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä ilmoittamaan."

"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.

"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta rahasummasta."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.

"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."

Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän", hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta kohti.

Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti kimppuusi."

"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.

"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."

Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi: "Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni. Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin. Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."

Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi, teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän nujertamisensa oli.

Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta, ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään odottamatta.

Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä jälkeen ei henkenne olisi tuon arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.

"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille, kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä tahtoisin tietää — ja tässä sitä nyt ollaan."

"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä pakoon pötki."

Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli leijonan karjahdus.

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon? Mein Gott! Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse niinkuin valkoinen mies."

"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne kiduttavat sinua, jos jäät."

Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"

"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen — vain Jumala tietää — ja Jumala meitä auttakoon!"

"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.

Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista, bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty. Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."

"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."

"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää murtautua riviemme lävitse pakoon."

"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."

Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten, katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää — ensin mustain parveen, sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.

Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan, vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.

Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.

"Tule", hän huudahti.

Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti, ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.

Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa, taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.

Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin, vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.

Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut; teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli ainoastaan päivämatkan päässä.