KAHDEKSASTOISTA LUKU

Koston polulla

Kun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten hitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen viikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa aarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi suunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana huolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin kiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat hänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan. Mutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän olla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.

Pyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat mies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.

Eilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän juhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen juuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.

He olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen — rakkaan jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne kasvot.

— Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa, — tuumi hän itsekseen, — ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua etsimään. — Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt käännymme taaskin kodista poispäin… tai eipä niinkään, missä Jane on, siellä. on koti."

Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen sielunsa onnella, oli poissa.

Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa vastatusten.

"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"

"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"

"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.

"Mitä tarkoitat…?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan… eihän hänelle ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana…"

Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.

Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta se johtui."

Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on Luvini?"

"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.

"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on kuollut."

He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.

"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että hänkin jää kotiin; — jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."

Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin viidakkopolkua pitkin.

"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti rakasta bwanaansa etsimään."

Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja kostaakseen.

<tb>

Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon haarukka.

"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön — ja tässä sitä ollaan, niinpä niin!"

"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."

"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski, "niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja mukavasti maassa."

"Hoi, Bluber, herra Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."

"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.

"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles, "seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta ristiin."

"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen, jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"

Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet. Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota. Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti, tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.

"Mein Gott!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä ei enää sais yhtä monta kupariraha."

"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä, nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina, ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."

"Minne päin?" kysyi Throck.

"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin, eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."

"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."

"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.

"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles. "Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt pääsin siitä selville."

Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"

"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.

"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles", virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla urallamme, joka on oikea tie."

"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle. Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella — nimittäin keskipäivän tunneilla — eikö niin? Mutta siitä asti, kun olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme. Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"

"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie takaisin vielä kerran?"

Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te, veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella, joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen vanhanaikaista tapaa laskea länteen."

Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa, pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan venäläistä.

Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.

"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."

Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei vieläkään ollut asiasta varma.

Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.

Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään. Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.

"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.

"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"

Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.

Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.

Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.

"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä, "niin pelastan teidät."

Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi punda."

Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.

Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.

"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.

Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.

"Niin, minä olen Tarzan — Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke. "Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan. Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän sanoi, "nouskaa!"

Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin alkuasukkaan saaliiksi."

Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja hymyillen.

"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se, jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut! Kymmenen punda — kaksikymmenen punda — mitä ikinä. Sanokaa, mitä se maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."

Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän tappoi vaimoni. Missä hän on?"

"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet. He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä. Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut. Juuri olemme heitä etsimässä."

"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"

"Emme ole", vastasi Kraski.

"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.

"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle", vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme, soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me olemme aivan yksinämme ja avuttomina."

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."

"Se ei tee teille pahaa — jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.

"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.

"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.

"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä Lontooseen."

"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä. Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne viidakkoon kuolemaan."

He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen viidakkopuron partaalle.

Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.

Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista suojaa petoeläimiä vastaan.

"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen kuulee toinen."

Bluber huoahti.

"Mein Gott!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."

"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."

"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.

Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen lannetaljansa alta — pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan jotakin tavaraa.

Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään, apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän, jonne hän paneutui nukkumaan.

Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle. Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti pussia vasemman kätensä sormilla.

— Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, — hän mietti, — ja epäilemättä ne niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.

Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.

— Hyvänen aika, timantteja! — riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä, puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi hänen sitä ajatellessaan.

— Hyvänen aika, — toisti hän, — kädessäni Kroisoksen aarteet!

Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.

— Huomenna, — hän mietti, — huomenna… Kunpa minulla olisi ryhtiä yrittää sitä jo tänä yönä!

Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla kunnioituksella.

Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.

Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni", hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä, Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."

"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain käskeä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin! Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."

"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina rannikolle."

Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan, kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.