TARINA JOULUKUUSESTA.
Reading edition
Asui köyhä mökkiläinen hovin herran lahjamailla, oli vaimo, viisi lasta, usein oli leipää vailla. —
Oli kirkas joulu-ilta, joulukuuset kaikkialla loisti helokynttilöineen, mut ei mökin orren alla.
»Isä, isä!», virkkoi vanhin, »onko joulu enkeleillä, miksei meill' oo joulukuusta, niinkuin muilla miksei meillä!»
Mies kuin mykkä murjotteli kuin ei oisi kuullut mitään, salaa pyyhki kyyneleensä, kalseana katsoi itään.
»Tät' en enään kauvaa kestä», sanoi hän, »nyt metsään lähden». »Hovin kasakall' on kaunaa, älä lähde taivaan tähden!»,
virkkoi vaimo, »vahdilla on pyssy, väijyy metsätieltä, et oo lahjoin lepytellyt, et saa joulukuusta sieltä».
»Onhan metsä täynnä puita, yks jos kaatuu, kasvaa lisää», virkkoi vanhin, nuorin lapsi katsoi kyynelsilmin isää.
Pystyyn nousi mökkiläinen, tunsi rinnan keveäksi, lyhdyn otti, tempas kirveen penkin alta, metsään läksi.
Ehtooksi jo päivä päättyi, takan tuli yhä hiipyi, yhä lapset odottivat, yhä, yhä isä viipyi.
Juoksi vaimo metsätielle, yhä juoksi, yhä huusi, löysi miehen murhattuna, kädessänsä joulukuusi.
Vaimo nosti ruumiin kelkkaan, kiskoi, kiskoi kotiin saakka, raskas oli rakas taakka, raskahampi tuskan taakka.
Raskaammalta tuntui, kun hän kuuli riemun oven takaa: »isä, isä toi jo kuusen, miksi isä maassa makaa?»
»Orponi, te onnettomat, ei oo teillä enää isää, yks jos taivaan tähti sammuu, syttyy aina toinen lisää!»
Ei se joulu joulu ollut eikä uusi vuosi uusi. Lapset itki illat pitkät, kujaan kuihtui joulukuusi.