LAULAJAN MANANMATKA.
Reading edition
Paavo Korhosen muistolle.
Kuuluu kylästä häiden helske, kalsun kylmästi järveltä tuulee. — Aallot ajavat laulajan purtta, laulaja soutaa, kuulee ja kuulee: hiutuu helske hyminään, syksy päivän päilyntään.
Ympäri rantoja keltaiset koivut kelmeten nuokkuvat kalman untaan, kyllyyden kankeus, runsas raukeus lankesi luontoon ja luomakuntaan. Sillalla kahden taivaan ja veen liukuu venhe verkalleen.
Soitteli laulaja suurista häistä, pirtin päässä hän istuen illoin muiden onnesta lauleli muille, itse ei onnea tuntenut milloin. Muille ne raikuvat riemujen häät, miks runoniekoill' on harmaat päät?
Kuuluu kylästä häiden helske; rannan paadella istuvi impi, kaunis on katsella syksyinen seutu, kallehin ystävä kaunihimpi. Käsiin hän kätkevi suruisen pään, miksi hän itkee niin yksinään?
Näyissä kuultaa laulajan sieluun nuoruuden, lemmen loistavat päivät, paimenen soitto ja miehuuden maine, untensa usviin kaikki ne jäivät, varjoihin peitti ne murheen yö, iäinen kaipaus sydäntä syö.
Taivasta kahmaa pitkäisen pilvi, viima kun viiltävi järvien pintaa, armoton aavistus, ehtoon enne vihlovat laulajan sairasta rintaa, hiljaa tuulet venhettä vie, loppuuko kaikki, loppuuko tie?
2.
Nyt morsianpiiat laulaa: »käy kisaan ylkämies, ei puutu meiltä pitoja, nyt ruusut täyttää ties!
Nyt, morsian, anna kättä ja sormet sormiin lyö ja helykruunus kullassa nyt tanssi koko yö!
Nyt kiiruhda, nuori neito, sä muuten jälkeen jäät, vain kerran kasvaa myrtinpuu, vain kerran meill' on häät!
Nyt pyörähdä, poika, piiriin ja huomentuoppi tuo, nyt nosta neitos laipioon ja naura, nauti, juo!
Ken rannall' ikävöipi, kun vaahdot vaikeroi, taas piirist' onnen ottakoon, kun polskan sävel soi!»
Niin morsianpiiat laulaa, ken sitoo seppelpäät! Ens vuonna myrtti kukkii taas, ja kell' on silloin häät!
3.
Vait, hiljaa! — ken sen kuuli? Kuin outo ääni sois! On lauluniekan huuli kuin kelmee kuu, mi järveen kuvastuu. Pois mieli minne, pois!
Nyt sielukellot soivat maan multaan nukkumaan, maan vaivat vaikeroivat, yö tuudittaa kuin äiti laulajaa kuun kultakehdossaan.
Jo häiden helske haihtuu kuin saapuis suuri yö, niin oudoks seutu vaihtuu. Kuin Tuonenmaa veen takaa haamoittaa, syysaallot liejuun lyö.
Hän veneen pohjaan vaipuu, maa mustuu silmissään, ja rinnass' sammuu kaipuu, nyt salamoi, kuin siiven suihke soi, hän häipyy hämärään.
Ja yksin venhe soutaa tuon tumman rannan luo, ja Tuonentyttö noutaa ja laskee pään nyt syliin lepäämään ja raukeen rauhan tuo.
Kuin unta nyt hän muistaa maan immet iloineen, kuin sävellainein luistaa, ja aukee tie, mi Tuonen tarhaan vie, yön maahan hiljalleen.
Hän seppel päässä kulkee, kun piiriin tervehtäin jo Tuonen immet sulkee nyt kukkavöin, ja iät ikävöin soi soitto itkijäin.
Kuu kiertää Tuonen tarhaa kuin väike viikatteen, mut yksin venhe harhaa tuul'ajollaan kuin aave varjoaan pois yli vieraan veen. —