SUVISIA SOINTUJA.

1.

Lokkien leikkiä.

Saarikalliolla auringossa lepään alastonna kuin mun Luoja loi. Taivaan huimentavaan helokkuuteen uppoo katse, ihmeen ihanuuteen. Korvissani luonnon sadat soinnut soi niinkuin jymeässä jättikantelossa.

Yli pääni korkealla kirmaa kymmenkunta lokkia, ne leijailee kilpalentoon ilmass' ilakoiden yli uinuvien ulapoiden; rinnan riemu paisuu, siivet suhisee kiihtäin ylös, alas vauhtiansa virmaa.

Korkeemmalle ilmaan yli muiden nuori lokkipari kiitää kaarestain päivän säteilystä kuin ne päihtyis, yli saarten suven sineen häihtyis täyttäin kiimassansa luonnon lain, kylläisnä taas kelluen ja rantaan uiden.

Mutta toiset kisailuaan jatkaa niinkuin lapset kirkuu, luikkaa leikeissään. Uusi sädevirta tulvaa auringosta, soi kuin kiivas ääni piccolosta, sulaa ilmaan, hiutuvahan hyminään, suuret sadun linnut kaukomaille matkaa.

2.

Suvi-ilta.

Kuuluu kellon kalke seutuvilta, tyyni, suloinen on suvi-ilta, ihanana juhannuksen puu mökin eessä uneksuu.

Järven takaa kuuluu käen kukkuu, neidot aitoissaan jo varmaan nukkuu, jostain ikkunasta torvi soi, vuori kauvas kaiun toi.

On niin hiljaista ja lempeen lauhaa, kaikki henkii rakkautta, rauhaa, kaikki riutuu sointuun suloiseen niinkuin henki yli veen.

3.

»Kiimavuorella.»

Yöss' yksin seisovi Kiimavuori, jo on vaijenneet karjankellot, Jäminjärveen kuultaa talot ja aitat, helovihreät niityt ja ruskeat pellot. Sydän talttuen, tyyntyen lyö, on valkea juhannusyö.

Käyn vuorta, sen taakse mun muistoni matkaa, en kiihkoa tunne, en kiimaa. Näen kaukana korkeemman, viittovan vaaran, yö kutoo kuin viitaksi siinteistä siimaa, yön vuori ei valtaansa saa, pois katson taivahan taa.

Sinne kirkkauteen minä kerran astun, mua lempeät laakson haltijat suojaa, kaks harjua kunniaportteina hohtaa, siellä kiitän ma luonnonlauluni luojaa, sinne yksin yöstä mä käyn, ma aavistan aamuni näyn.

Kesällä 1915.