NÄIN UNTA…
Reading edition
Näin unta, että suuri pimeys mun koko katsantoni yöhön peitti, pois sammui päivän viime välkähdys, niin kummaan paikkaan minut uni heitti.
Ja juuri äsken aatos karkeloi maass' iki-ihanassa, auringossa, nyt tyyni tyhjyys ympärilläin soi, ma istuin yksin yöllä katsomossa.
Kuin jälkeen elon juhlanäytännön pois valo liiti lailla valkeen perhon, kuin kautta oudon näköhäiriön näin himmeästi mustan vaateverhon.
Ma tyhjät, tummat tuolirivit näin ja niissä ne, mi sortui elävinä, siell' istui vainaat, joukko ystäväin, mut yksin elävänä istuin minä.
Ja elon kuvat kiersi kulkuaan, en muistanut ma enään paikkaa, aikaa, ma kuulin soiton niinkuin alta maan, ja näyttämöllä oli ihmeen taikaa.
Soi kello kolme kertaa kumahtain, mut esirippu ei vain nousta voinut, kuin näkymätön soittokunta vain yön sävelmyrskyjä nyt oisi soinut.
Ja kiihko, kammo kasvoi veressäin, ma tuskantäysi olin, niinkuin jäästä, ma haamut yhä hiljaisina näin, ei, minun täytyy, täytyy täältä päästä!
Ma nousin, näyttämölle haparoin, kuin tahmeus nyt kahlehti mun kieltäin, en nähnyt mitään, minne katseen loin, ma esiripun tempasin nyt tieltäin.
Mut vasten rautaesirippua ma alas kompastuin kuin kalman ukseen ja yhä syvemmälle syöksyin ma — ja heräsin niin omaan kiljahdukseen.
Taas pimeätä silmä oudoksui, mut vielä kaukaa soi kuin soittokunta Niin uni, todellisuus sekaantui, ah, oisko elämä vain öistä unta!