METSÄMIEHEN SYYSLAULU.

Lehti hiljaa putoo puusta, yli metsän käy kuin väike kuusta, sumu soilla, päällä vaahteroiden, läpi tummain kuusikoiden koivupuut kuin kultajuovat kirkkaan väriloiston luovat.

Mikä raikas, kylmän kuulas aamu! Soilla suitsuttavi hanhenpaju, pursu märkää maata tuoksuaa, sekaan tuntuu lepän hapan haju.

Hau, hohoo! Soi kaiku: hau, hohoo!

Aita ryskää, kun ma yli nousen. Alla vuoren, kivilouhikossa nuori Ranni haukkuu täyttä rintaa, punahäntä heiluu pensastossa. Männyn punasuomuoksaltansa vaanii vanha, musta metsokukko, niskahöyhenharja harallansa, siivet, purston viuhka leväällänsä katsoo punaluomisilmillänsä vihaisena rauhanrikkojaansa, vimmattuna koira alla haukkuu. Hiivin, ryömin yli ryteikköjen, yli puolan varsien ja juurakkojen, huumaa metson sekä koiran taisto, veress' soi kuin muinaisaikain vaisto, esi-erämiesten elo vapaa. Puiden piiloss' seison kumarana, mieli on kuin jännitetty hana, kiivas katse kiivaan saaliin tapaa, kumeasti haulikkoni paukkuu, raskas metso maahan rotkahtaa, koira hampain niskaan hyökkää, korpi korvissani humajaa! Metsän kuningas on kuollut, verkkorepussani vanhus riippuu, suolta tuuli soittaa pyssynpiippuun syksyn kirjavia säveleitä niinkuin rosorinta metsänpeikko, kuljen mietiskellen metsäteitä, eellä kiertää koira, eräveikko.

Nousen vuorta, nousen päivän kanssa, silmiin säteet tanssii yli polun, voiman alkusäveltulvat tempaa, sykkimään saa suonten joka solun. Korven raukeet rannat kimmeltää, poutahaukan ääni kimeä soi ja usvass' uinuu metsälampi yksinään ja vailla nimeä kuin sen rantaa kiertäis mykkä kauhu, mutta ujon luhdan takaa jostain nousee torpan aina altis sauhu, mieltä lämmittäin se hakaan heijaa, aitast' astuu vaimo lastaan nostain, kuulee teirinsoiton korvensuusta, silmiin lampi, vuori, taivas leijaa, lehden lentäessä pihapuusta.

Hau, hohoo! Soi haukku vastaa maa, kauvas korpeen pauke kajahtaa!