MIMOSA

(THE SENSITIVE PLANT)

1

Puutarhassa kasvoi mimosa. Se sai kasteensa tuulista kosteista, avas lehtensä viuhkat aamuisin ja sulki ne taas yön suukkoihin.

Niin saapui kevät ja tullessaan kuin rakkaus täytti kukkamaan, ja talven unesta elämään joka ruoho ja yrtti kohotti pään.

Vaan tarhassa, kedolla, erämaassa ei kukaan innossa autuaassa niin janonnut antia auringon kuin mimosa, kukka kumppaniton.

Lumikello ja orvokki levittivät, juur’ ollen sateen-lämpimät, lemun raikkaan, mullasta kukkiin jääneen kuin soiva kieli jättää ääneen.

Heräs vuokko ja solakka tulpaani ja ihanin kaikista, narsissi, joka katsoen virrasta kasvojaan jää kauneuteensa riutumaan;

ja kielo, najaadi hurmaava, mut kaihoistaan niin kalpea, että valkeus sen kellojen väriseväin läpi lehtien kuultaa vihreäin;

hyasintti, jonka tiuvuissa taas soi niin herkkä humina, niin hiuduttavan suloinen, ett’ aisti tunsi tuoksuna sen.

Ja ruusu, nymfinä kylpien, avas povensa hehkuvan syvyyden terä terältä katseille paljastuvan, avas ihanuutensa koko kuvan.

Ja lilja ruokovartinen nosti maljansa kuutamon värisen, ja sen tähtisilmä ihmeellinen näki kasteen lävitse taivaan sinen.

Ja jasmiini hento ja suloisa tuberosa, Eedenin-tuoksuva, ja kukat muut lukemattomat siinä kevättarhassa rehoittivat.

Ja yli virran soluvan juoksun, johon kukkasoksat satoivat tuoksun, väri kullan ja vihreän kimalteli ja kuultavat juonteet karehti.

Veden kalvossa keinuivat ulpukat ja lumpeet tähtinä hohtavat, mut virta, pehmyt kuin sametti, ohi liukui, välkkyi, aaltoili.

Puutarhaa halkoivat kierrellen polut poikki nurmen ja sammalen, välin aukeina tuulen ja auringon alla, välin lehvistöissä ja loitommalla.

Ja kellot ja kaunokit valkeanaan niitä peitti kuin polkuja tarumaan, ja monet kukkaset illalla pääns’ antoivat teltaksi taipua, katoks kiiltomatojen kasteessa.

Kuin äidin tuudittaessa lastaan hymy raikas kehdosta paistaa vastaan niin ennen unta kuin jälkeen sen — näiden Paratiisin lapsien,

kun huomentuuli ne herätti, oli katse kirkas kuin kristalli ja ne hymyili taasen taivasta kohti, missä auringon lempeät kasvot hohti.

Ja jokainen kukka toiseltaan imi valoa taivaan ja lemua maan kuin rakastavaiset yhdessä juo mit’ ikään lempi iloja suo.

Mutta mimosa, köyhä anteihin suuriin, vaikka lemmessä eli se lehdistä juuriin, sai muilta kaikista enimmän ja tuns’ yhä lempensä yltyvän.

Näet mimosan kukka on loistoton ja vähät sen huomenlahjat on, vaan mit’ ei sillä ole, sitä se halaa: sen sydän kauneuden kiihkossa palaa!

Mitä tuuli humisi lentäissään tai sirotti haurailta siiviltään, mitä kukkain silmistä säteili ihanuuden loistetta ympäri —

myös hyönteiset nopsat ja keveät kuin venheet paisteessa liitävät, jotka valo ja tuoksu lastinaan yli lentävät viheriöivän maan —

ja kasteuntuvat, jotka hohtaa kukissa, kunnes ne auringon kohtaa ja kohoten ilmoihin sinisiin kuin henget häipyvät auteriin —

ja lämmössä läikkyvät terhenet, joiss’ äänet, tuoksut ja sätehet ui niinkuin kimallus aalloilla tai häälyvät korret virrassa —

ne kaikki kuin taivaan lähettämät mimosan mieltä viihdyttivät, kun hetket vierivät viipyen kuin pilvet tultua tyvenen.

Ja kun ilta laskihe taivaalta, maa lepäsi, ilmojen ilossa oli rauhaa hämyn syventämää, johon päivätärtenkin unet jää.

Ja mit’ eli ja lensi ja hengittikään, unimereen hukkui se äänettömään, jonk’ aallot huuhtoivat tajun rantaa, mut uurtelematta sen hienoa santaa.

Vain satakielen ääni soi ihanammin kuin päivä sietää voi ja joku sointu taivaallinen siit’ yhtyi mimosan unehen.

Niin mimosa vaipui jo aikaiseen levon helmaan, yöttären kätkyeen kuin' uupuu keskellä ilonsa laps heikko, mut kaikkien suosima.

2

Tätä sulon paikkaa valliten eli lempeä voima piirissä sen, ja hän oli kukilla kaitsijana kuin taivaan tähdillä Luojan sana.

Tuo Eedenin Eeva ihmeellinen, jonk’ olento, ohjaama sydämen, oli ihana pehmeine piirteineen kuin kukan meressä auenneen,

hän vaali tarhaansa aamusta aikain, ja sen kasvatit liikkuissa lempeiden jalkain hymys kirkkaina maisesta taivaastaan kuin tähdet yön kulkua vaivoissaan.

Häll’ ei ollut ihmistä uskottuna, mut hento hengitys, posken puna jo kertoi aikuisen aamun koissa hänen olleen maallisista poissa,

kuin ois joku henki valoisa hänen vuokseen laskeunut taivaasta ja vielä viipynyt lähimailla, vaikk’ oli yöhämyn turvaa vailla.

Hänen jalkansa sääli ruohoja ja povensa tuskin kohoileva ilon kertoi jo, jonka tuuli kantoi, ja surun läikkeenkin ilmiantoi.

Heti hengetär-askelten takana lakas tukka maahan aaltoileva ylös kevyttä höytyä nurmikosta kuin paisteinen myrsky merestä nostaa.

Sitä enemmän tarhassa iloittiin, kun tiettiin lempeihin askeliin ja hahmoon niiden saattelemaan myös yhtyvän sydämen anteliaan.

Hän pirskoitti vedellä raikkaalla ne, joill’ oli kuumuus ahdistava, ja sadekuuron jälkiä käyden taas kevensi toisten maljakon täyden.

Hän nosti hentoja päitä varoin ja siteli varpuja sormin aroin — ei äitinä omiin lapsihin hän kiintyä voinut ois hellemmin.

Tuhohyönteiset, toukat, nakertajat, kaikk’ olennot rumat ja inhoittavat hän poimi vakkaansa tiiviiseen ja vei pois korven syvyyteen —

vaan sitä ennen hän vakkaan tuohon oli kerännyt aarteita vihannan ruohon iloks toukka-poloisten viattomain, jotka rikkoivat tietämättään vain.

Mut mettinen ja hauras koi, jonka suukot ei kukkia loukata voi, ja päivänkorento, lentävä säen, oli virassa alttiin palveluväen.

Ja haudat syntymätönten perhoin, jotka unelmoivat alla verhoin elon ihmeistä, peittivät vielä rinnan monen setrin tuoksuvan, tumman pinnan.

Niin toi tuo ihanin ilmestys kevään puutarhaan kasvussa värisevään suvionnen, mut ennenkuin ensi lehti vielä tummeni — hän kuolla ehti.

3

Kukat kolme päivää arkailivat kuin tähdet kuutamon kalventamat tai meren aaltoset ennenkuin ne nousevat sumusta kirkastuin.

Mut neljäntenä mimosa tuns hautavirren kaikua läpi saattaja-askelten lähestyväin ja surun nyyhkytysten syväin.

Sävel murheinen, raskas huohotus ja kuoleman verkka vaellus ja lemu kylmä ja ahdistava, joka levisi kirstun vaiheilta,

kun vainajaa ohi kannettiin, sai ruohot ja kukat kyyneliin, ja tuulikin äänin tuskaisin ja voihkivin kohisi mäntyihin.

Tarumaa oli kourissa kolkon aren kuin ruumis sen entisen tenhottaren, tuon unen-armaana eläneen, jonk’ arkulle, tuhkaan ja tyhjyyteen, sydän kylminkin pudotti kyyneleen.

Kesä meni, jo havisi syksyn siipi ja usvaviitassa halla hiipi, vaikk’ aurinko koitti kirkkaana palaa ja kieltää julki, mit’ yö teki salaa.

Mutta ruusut ne varisti lehtensä pois kuin punaista lunta satanut ois ja liljat kelmeät, vilusta nuivat, kuin kuoleman syliin kumartuivat.

Ja Intian kukat, tuoksussaan ja heleydessään suloimmat maan, nekin varsi varrelta kaatuivat ja toistensa päälle maatuivat.

Ja lehdet keltaiset, harmajat ja punaiset, kalman valkeat kuin haamuparvet tuulessa liiti ja linnut säikkyi ja pakoon kiiti.

Tuhoruohoista raju vihuri koteloiden siemenet karisti ja ne tarttuivat monen kukkasen vanaan sen vieden multaan saattajanaan.

Vesikukat virrassa heiluessaan putos irti sorjista varsistaan, ja ne pyörteissä ees taas ajelehti kuin tuulessa maalla kukka ja lehti.

Tuli sade ja varret kaatuivat lakoon joka polulle ja joka vakoon ja rönsyt sortuivat kierteistään kuin kauneimmat kukatkin mätänemään.

Viel’ ennen lunta tähän kauneuden soraan rumat rikkaruohot nostivat oraan, joiden täpläiset ruumiit on nähdä pahat kuin sammakonselät ja käärmeenmahat.

Nous ohdake, nokkonen, suolakka, hullukaali ja katko kostea, joill’ ontto runko on ja pöyhkä ja joiss’ on tunkka, katkera löyhkä.

Ja toiset, joita runo karttaa, siin’ inhasti työnsivät piikkistä varttaan ja lehteä takkuista, tahmeaa, sinen, kellan ja lyijyn kimaltavaa.

Tatit, rouskut ja muut uhos märästä maasta kuin sumu tai homeinen, ruosteinen saasta, kuin itse lahoova kuolo viel’ ois elon innoittama ja kasvua lois!

Lika, roska ja kuona virrassa ui ja sumenti veden ja patoutui alajuoksussa kurjenmiekkoihin suuriin ja käärmeen-kiemuraisiin juuriin.

Ja maasta kohosi yltyen tyven-aikana huuru myrkyllinen, jok’ aamulla näkyi, päivää kaartoi, öin tienoot tähdettömiksi saartoi.

Ja päivän valossa lepattivat näkymättömät virvavalkeat, ruton henget, yli oksien arkain ja ne voimattomiksi purivat varkain.

Ja mimosa itki kuin kiron alla ja sen joka lehdellä koveralla kuin luomen uurteissa kyyneleet pian kaikk’ oli liimaksi hyytyneet.

Pian lehdetkin putos ja vihuri kuin piilu oksat pois katkaisi ja mahla pakeni juureen syvään kuin veri sydämeen läkähtyvään.

Niin talvi saapui, ruoskana tuulet ja sierottuneina sormet ja huulet, ja koskien kohu, juur’ uhmaava, avoin, hänen vyöllään kalisi kahleiden tavoin.

Hänen äänetön henkäyksensäkin pani maat, vedet, ilmat kahleihin, ja kun puhalti pohjois-vihuri tuima, oli valtias-vaunujen kiito huima.

Tuhoruohot, elävän kuoleman puku, vilun tieltä pakeni koko suku — sen lakastuminen ja muutto pois oli kuin vain haamu hävinnyt ois!

Myös kuolivat mimosan juurien alla maan myyrät ja päästäiset kitumalla ja linnut hyytyivät lennossaan ja jäivät oksista riippumaan.

Viel’ lankesi sade vuolas, vaan häätyi häviölle: siit’ oksat vain lujemmin jäätyi ja itse raskaat pisarat pian kuuravaipassa torkkuivat.

Ja pohjoinen puhuri, samotessaan kuin susi lapsen raadeltuaan, kävi kiinni jäykkiin oksihin ja katkoi ne kourin armottomin.

Kun kevät joutui taas niille main, oli mimosa alaston hylky vain, mutta sienet ja lusteet ja suolakat kuin ruumiit haudoista nousivat.

4

Tokko mimosa itse tai henki se, jok’ antoi elon kasville ennenkuin kuihtui muoto sen, tuon muutoksen tunsi, ma tiedä en.

Tokko jalon naisen sielu tuo, jok’ erkani ruumiista henkien luo, joka lempeä ja valoa loi, surun löysi itse, kun iloa toi,

sit’ en tiedä. Mut elon harhoissa, miss’ etsimme emmekä tavoita, missä kaikki näkyy kangastain ja me olemme unen varjot vain,

on usko yksinkertainen ja kiehtova tajutessamme sen, ett’ itse kuolo kaihtamaton kuin kaikki muukin harhaa on.

Tuo sulojen tarha ja tuoksujen ja hyvä haltiatar sen, ne eivät ole kuolleetkaan: mit’ on meissä ja meidän, se muuttui vaan.

Mut lempi ja ilo ja kauneus ei katoa — niiden kimallus on liian kirkas kestää vain elintemme hämyn saartamain.

1821