LEIVOSELLE

(TO A SKYLARK)

Terve, raikas henki — lintu et sä lie, joll’ on taivaasenki laulun kirkas tie, jok’ innossa ja ilossa sua ylös vie!

Sinne siipes ohjaa, sinne kimpoot sa kohti sinen pohjaa niinkuin kipuna ja yhä yltyy laulus ylivuotava.

Missä hehkuu tultaan lasku auringon valain pilvet kultaan, lentos hilpee on, sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.

Äänes sointuun jaloon sulaa hattarat. Niinkuin päivän valoon tähdet hukkuvat, niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat

kimmeltäin ja vähäin sädekimppuin lailla, joita taivas kiiltäin välkyttää yön mailla — ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.

Soittos linkoutuu halki ilman, maan, niinkuin öinen kuu pilvipiilostaan saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.

Mikä taikas suur’ on? Onko kaltaistas? Ei virta sadekuuron kirkas, kuulakas niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.

Runoilija vapaa aatelennossaan, jonka hymnit tapaa runottoman maan, mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;

linnan impi armain lemmen vankina, joka hetkin harmain soittaa tornissa ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;

kiiltomato palain kastehunnussaan, korsiin, kukkiin valain herkkää loistettaan mut muille näyttämättä taikalamppuaan;

ruusu verhottuna oksiin lehteviin, joist’ ei lämmin puna näy, vaan tuoksuu niin, ett’ ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;

sade, jolla kevät huuhtoo nurmikon, kukat värisevät — mitä vehmast’ on ja raikast’ ikään, sa oot saavuttamaton.

Viinin vilpoisen, lemmen autuaan ylistystä en kuullut milloinkaan niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.

Itse riemusoitto tai häähymni ois vain kuin kajo loitto — palavammin sois sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.

Minkä lähteen juomaa säveliis sä joit? Mink’ aaltoin, tuulten tuomaa tuo autuus, johon voit muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?

Ilomieles avoin ei voi uupua, sua ei toisten tavoin murhe varjosta ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.

Valvot taikka et, varmaan kuolonkin näät sä syvyydet silmin selvemmin kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?

Me luomme kaihon elein katseemme ees ja taa, naurummekin helein on kivun kalvamaa ja suurin laulu surustamme puhkeaa.

Vaikk’ ei tuskaa ois alla auringon eikä tietää vois mitä kyynel on, niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?

Vaikka runo vuotais mittaan kauneimpaan ja syvimmällä luotais parhait’ aarteitaan, sun runos rikkaamp’ ois, sa halveksija maan!

Oppisinpa suita puolet onnestas, niin, tuo sula kulta, hurma riemukas sois munkin huuliltain, jok’ on sun laulussasi