ALASTORIN ALKUSÄKEET
Jaakko Tuomikoski translation
(ALASTOR, OR THE SPIRIT OF SOLITUDE)
Maa, meri, ilma, kalliit veljeni! Jos suurelt’ äidiltämme imin jotain niin harrasta ja totta, että voin tajuta rakkautenne lahjat runsaat ja palkita ne, — jos oon antaunut kasteiseen aamuun, keskipäivän tuoksuun ja illan loistoon laskuss’ auringon ja tähtiöiden soivaan hiljaisuuteen, — jos syksyn huokaus puissa kuolleissa ja lumiviitat vaarain hartioilla jäähelmin kirjaellut hurmas mua tai kenttäin värisevä hekuma, kun keväält’ ensi suudelmansa sai ne, — jos lintua, maan matelijaa, kukkaa en tieten loukannut, vaan rakastin ja hellin läheisinä, — sietäkää tää ylistys ja suokaa vieläkin mun pitää suosionne osanani!
Maailman äiti, äärettömän alku, puhalla henkes lauluun, jonka luon! Sua vain on rakkauteni seurannut, sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas mun sielunsilmän’ aina luotaavat. Niin yövyin yksin ruumishuoneisiinkin, miss’ itse kuolo viepi kirjaan voitot suit’ ottamansa, sieltä toivoen tuon janon tyydytystä, joka etsii hellittämättä sua ja mit’ on sun, ja uskoin että haamut, sanantuojas, kun vannottaisin niitä, selon antais, mit’ oomme me. Niin hetkin hiljaisin, kun äänettömyys itse puhkee ääniin, ma haltioituna kuin alkemisti, jok’ elon uhraa epävarmaan toivoon, oon sekoittanut juhlalliset sanat, kysyvät katseet rakkauteen ja intoon ja viattoman mielen kyyneliin, niin luullen loihtineeni taikavoiman, jok’ innoittais yön töistäs kertomaan. Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat jo unet, joita sanoiksi en saa, hämärän näyt ja päiväin arvoitukset mua seuranneet. Nyt varron liikkumatta ja ääneti kuin unhoitettu lyyra, jo ajat yksinänsä riippunut hylätyn, jylhän templin holvikossa, sun henkäystäs, suuri äiti — suo mun olla tulkki tuulen huminan ja metsien ja meren rytmin, soida elävän luonnon äänet, hymnit yön ja päivän, sykkeet ihmissydämen.
1816