KUTSU KURJUUDELLE
Jaakko Tuomikoski translation
(INVOCATION TO MISERY)
Tule, istu rinnallen, kurjuus surupukuinen! Hahmos, kainon morsion, vaikka mykkä, lohduton, jumalaisen ylväs on!
Tule, istu rinnalleni Vaikk’ oon nähdä murheinen, onnellisemp’ oon kuin sa, jonka otsa ihana kantaa tuskan kruunua.
Olethan jo tuttavani, monta vuotta majassani elit siskonani jo. Vielä meill’ on tuokio — vuosiksi se tulleeko?
Kohtalomme okainen kantakaamme parhaiten. Jos lempi elää ilotta, rakastakaamme kivulla paratiisin toivossa.
Tule onnen haaveiluun ruohikkoon jo leikattuun! Heinäsirkan soitto on hilpeä ja suruton keskell’ elon aution!
Lehvät teltaksemme taipuu, käsivarteeni pääs vaipuu. Äänet, tuoksut — suruisat syksyn eellä — tuutivat uneen silmät raukeat.
Lemmen, joka suoniis hyytyy, huules piilottamaan tyytyy! Poskellas on kyyneliä — voisko jäissä läikehtiä maininkeja lämpimiä?
Suukkos tunnen kylmäksi, käsi, joka kaulaani kiertyy, mua väristää, kasvoilleni painuu pää niinkuin lyijy, niinkuin jää.
Joutuos häävuoteeseen! Haudansyvään pimeyteen rakkautemme katetaan rauhaan jakamattomaan unhon vaate peittonaan.
Syömen’ syleiltäväks tarjoon kunnes varjo yhtyy varjoon upottaen kauhun maan niinkuin usvaan harmajaan, uneen, jok’ ei lopukaan.
Siellä, itkun takana, näämme unta ilosta, niinkuin itse onnikin usein kurjuus-unelmin eksyy surun laaksoihin.
Kylliks ilon pitohon meille maiset varjot on, niinkuin pilvet juostessaan ohi kuun yömatkallaan saavat koirat haukkumaan.
Maa ja maailma on jo niinkuin narrijoukkio näyttämöllä häälyvä. Kaikk’ on pelkkää ilvettä — missä lienen? — miss’ oot sä?
1819
OODI LÄNSITUULELLE
(ODE TO THE WEST WIND)
1
Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima, jonk’ eestä lentää lehdet kuollehet kuin pakenevat haamut, parvi huima,
kellervät, tummat, taudinpunaiset ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat ja talven peittoon saatat siemenet,
miss’ ohi kylmäin niiden piillä annat siks kunnes haudoissaan ne elon saa, kun sinertävät kevättaivaan rannat,
kun suven soitto maassa humajaa ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, —
sa, jonka teill’ on käsky lakastua, tuhooja, tallettaja, kuule mua!
2
Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet, syysvaaleet, irralliset vaeltajat,
salaman enteet, sateen airueet, jotk’ yli suuren sinen aaltoilevat kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, —
tuoll' ulapallas rannat tummenevat ja alkumerkit myrskyn ankaran sen suortuvissa hiljaa suhisevat!
Sa surulaulu ajan katoovan, jonk’ yli haudan holvittaa tää yö sen kattain pimentoon ja usvahan, —
ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ, kun sade, salama ja rakeet lyö!
3
Sa, joka unelmista herätit sinisen Välimeren kirkkaat veet ja rikki puhalsit sen kristallit
suvisen Bajaen suussa kareilleet, pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan, vuossatain päivät veessä päilyneet
ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, — näyt liian kauniit saada sanoihin! Sa, joka murrat valtameren pinnan,
sa, joka nostat vuoriks Atlantin, niin että laaksot syvään lymyää ja puut ja lehvät pohjalietteenkin
Sun ääntäs pelästyen säpsähtää Ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!
4
Jos oisin kuollut lehti saatossas tai pilvi, jota kiidätät sä pois, tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas
ja innoittamas, vaikk’ en vapaa ois kuin oot sa, yli kaiken kahleeton — tai jos vain lapsuustanhuvilta vois
kohota kanssas taivaslentohon kuin silloin, kun ei silmä epäillyt sen täyttymystä — niin ei kaipion
ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt! Vie aallon, lehden, pilven tietä minut! Elämä on mun veriin viiltänyt
Ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut, Jok’ omaks kaltaisekseen tunsi sinut!
5
Tee minut lyyrakses kuin metsän puut! Jos putoovatkin lehteni, ma soin, ja kohisten kuin kanteleesi muut
ma syvän, syksyäänen antaa voin, surujen kaunistaman. Ole sa mun oma myrskyhenken’, ohjatoin!
Vie aatosten! sirut, hajoita ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin elämän alkajiksi tuhkasta!
Ja mitä lauloin säkein hehkuvin, jotk’ yhä huulillani värisevät, sen kanna kipunat maan äärihin
Ja niille ennusta, jotk’ epäilevät: Jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!