HYMNI SISÄISELLE KAUNEUDELLE

(HYMN TO INTELLECTUAL BEAUTY)

Keskellä maisen elon liikkuu täällä kuin outo aave vaiheill’ ihmisten, niin häälyvä ja hentosiipinen kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä, ja kenen luo se lehahtaa, sen, sielu ja sen kasvot saa pian katoavan herkän hohtehen, jonk’ ihanuus jää muistihin kuin kevätyön, kuin musiikin, — ei sulo vain, vaan taika tuo, jok’ ihmeellisin voimin vetää luo.

Kauneuden henki, joka pyhyytes suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin tai muotoon innoitat — miks häilyt niin? Miks yhä meiltä pois viet antimes vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes? Miks aurinko ei ainiaaksi tee sateenkaartaan metsän taaksi, miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin, miks syntymää ja kuolemaa yö päiväin yli varjoaa, miks lempeä ja vihaa lie ja toivoa ja tuskaa elon tie?

Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat, ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään. Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään on taivaat, henget, itse jumalat — sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään — ja kaikki mitä kantaa maa on muuttuvaa ja katoovaa. Sä yksin suot — kun usvan kirkastat tai yhdyt tuulen huminaan yön sordiinia soittamaan tai kudot aallot kuutamoon — totes ja tenhos harhain vaihteloon.

Kuin pilvi, joka pian kiitää pois, niin lempi, toivo, itsetunto on. Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton, joll’ ihanuutes seura luonaan ois, jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois. Sä, joka katseet lempiväin viet kaivattuihin silmiin päin, jok’ annat aatokselle ravinnon kuin varjot liekin virvoittaa, — jää vielä, ettei kammon maa ja elo tää ja hauta harmaa jäis yksin siksi, mik’ on varmaa!

Kun lapsena mä aaveit’ etsien hain rauniot ja hiivin mykät huoneet, niin selvityst’ ei henget mulle suoneet, ja tumma metsä, tähtiloisteinen, vait oli vain, kun haastoin haltioita sen. Mut kerran, syvin miettehin kun elon teitä tutkailin — juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet herätä taasen maan ja puun kukkatuoksuun, lauleluun — niin äkkiä sun hahmos näin ja riemust’ autuaana etees jäin.

Ma silloin vannoin palvella sua vain ja sulle elää — enkö tehnyt niin? Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin ja sydämeni lyö, kun innossain nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’, paloinpa maisiin iloihin tai tähtein taakse tapailin. Ne tietää, että uniin kauneimpiin toi kuteet toivo riemukas, ett’ otat pois, oi valtias, maailman yön ja orjuuden, ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen!

Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus ja rauha syventyy, niin syksykin on sees, sen taivas siintää puhtaammin ja laajempana aukee avaruus kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus! Niin anna voimas, jonka sain kuin sateen nuoruusvuosinain, kun tahdotonna jotain janosin, täst’ edespäin mua johdattaa syystyveneen, miss’ aukeaa sun valos kirkastama tie, jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie!

1817