MYRSKY-YÖ.

Vimmatusti myrsky riehuu, Purren reunamilla kiehuu Aallot kylmät, vihaiset. Pursi pieni niit' ei kestä, Luonnotar jos tuult' ei estä, Purren peittää lainehet.

Kohti kotirantojansa Pursi kiitää purjeillansa; Rannat vihannat ei näy. Illan tullen tuuli kiihtyy, Vaikka luonto muutoin viihtyy, Aallot ankarammin käy.

Kullasta jos pursi oisi, Kai se kotirannat voisi Töin ja vaivoin saavuttaa: Siihen tuskin vihaisimmat Merten tuulet ankarimmat, Uskaltaisi koskettaa! —

Tuulet vaikka kallioihin Kultapurren löisi, noihin Kuitenkaan ei särkyis se. Uljaasti se tuulten kanssa Kamppailisi matkallansa Ijäisyyden rannoille.

Puisen purren luodoillensa Myrskyt iskee — huviksensa! — Kallioihin murskaks lyö. Siitä pelastua minne? Kun ei rannikot näy sinne, Kun on synkkä myrsky-yö.

Niinpä usein maailmassa Kohtaloiden pauhinassa Ihmislapsen laita on. Hän ei koetuksiansa Kestä heikoll' voimallansa; Voima määrää kohtalon.

Yks' on kuitenki, mi kestää: Uskon voima kaikki estää Ajan hurjan tuulispäät. Tuulen vehkeily ei saata Ihmislasta maahan kaataa, Vaikk' on hurjat myrskysäät!

—rt—