KERJÄLÄISTYTTÖ.

Luo rikkaan aatel' rouvan Tul' pieni tyttönen. Hän oven luona kauvan Seisovi vuotellen. Kun rouva hänet vihdoin, ylhäinen, havaitsee, Näin lausuin tyttöselle hän heti tiuskaisee:

"Kuin, ryökäle, sä tänne, Kuin tohdit tullakaan? Het' ulos saat sa mennä, Äl' palaa milloinkaan. Jos palaat, rengilläni ma sinut pieksetän Ja sitte vankeuteen paikalla lähetän."

Ja poijes tyttö lähti, Hän läksi selkään yön. Taivaalla välkkyi tähti, Se katsoi tyttöhön. Oi, äiti, säkö sieltä minua katsahdat? "Oi, milloin luokses pääsen, kosk' päivän' loppuvat?"

Näin lausui tyttö raukka, Hän vaipui lumellen, Ja valkee lumi vaippa Nyt peittää tyttösen. Hän äitins' luokse pääsi ja luokse Jumalan, Hän enkelinä piennä on iloss' taivahan.

Aamulla renki rouvan Löytävi tyttösen. Hän katsoi sitä kauvan, Vuodatti kyyneleen. Ja pöyhkeäkin rouva nyt siihen saapuvi, Hän kauvan katsoi tyttöön, kauvan ja tarkasti.

En tiedä, syömessänsä Mi tunne liikkuvi. Vaan hiljaa silmistänsä Yks' kyynel vierevi. Hän muisti eilis illan ja tytön murheisen, Kuin tyttö lähteissänsä loi häneen katsehen.

Jäljestä monen vuoden Tuo rouva ylhäinen Viel' muisti tytön katseen Ja muodon murheisen. Hän lausui: "aina muistan tuon pienen tyttösen, Ain muistan tytön muodon ja katseen murheisen."

Elias.