HUUTO-MIKKO.

Hiljaa huuto-Mikko häärii Pirtin karsinaisessa, Risutukkosia käärii, Polttaa niitä uunissa. Ahkerana puuhailevan Nähdään hänet aina vaan, Usein kuullaan rukoilevan Illoin maatapannessaan:

"Siunaa, Herra, Suomeamme, Armast' auta kansaa sen, Ettei kallis isänmaamme Joutuis onnetuutehen. Sitte myös minulle anna Rauhallinen viime yö, Kun on aikain maatapanna, Päättyneenä päivätyö."

Mierolla hän syntyn' oli, Kylän teitä tallannut; Rengin töissä reutoeli Siks, kun oli varttunut. Korven raivas' asuinmaaksi — Siitä viljan väänteli, Siinä taimia teriksi Kansallensa kasvatti.

Sota sorti naapureita, Suomen eestä taisteltiin. Mikko kylänmiesten kera Riensi vastaan vainoojii. Sodan maasta suistettua Jääneet palas' kotihin. Ryysyisenä, arpisena, Saapui mailleen Mikkokin.

Ruoho täytti viljapellot, Tuuli tunki seinihin. — Tuoni tempas' toivon taimet, Kuolo kaatoi kumppanin. Syksyn tullen harmaa halla Viljankin vei viimeisen. — Mikko ijän painon alla Siirtyi kylän suojillen. —

Valkopäinen, koukkuselkä, Ryppykasvoin vakavin, Voimaton jo työhön, vielä Toimii aina kuitenkin. Tarkastaakseen aamun koita Aikaisin jo nousee hän. Katsahdellen taivon rantaa Käypi myöhään levollen.

"Siunaa, Herra, Suomeamme, Armast' auta kansaa sen!" Kuiskii äänin värisevin, Sitte uupuu unehen. Niin hän nukkuu rauhallisna Huutolaisen vuoteellaan, Kun ei enään huolimista Muut' oo hällä vanhoillaan.

Sampoinen.