VALKEUDEN MAA.

Valtias kuuluisa ja mahtava tahtoi kerran saada tiedon siitä, kuinka laaja oli maan piiri, kuinka kauas ulottui aaltoileva meri ja missä oli se seutu, jossa aurinko käy levolle meren syliin.

Hän varusti purren, johon hän palkkasi kaksitoista urhoollista, kaikkia vaaroja ja vastuksia pelkäämätöntä miestä ja lähetti heidät etsimään maailman äärtä.

Purjeet pullistuivat tuulessa, kun nämät miehet läksivät retkelleen. Toista kymmentä vuotta he yhä suoraan jatkoivat matkaansa meren tummaa tietä pitkin. Ja kun he olivat kulkeneet jo pitkän matkaa, yllätti heidät ikuinen pimeys, niin synkkä ja loppumaton, että pienintäkään valon välkettä ei ollut missään.

Hiljaa keinui pursi mustilla laineilla, kunnes äkkiä vienoinkin viima taukosi ja hiljaisuus aivan loppumaton ja suuri, syvä ja kaikki verhoava oli heidän ympärillään.

He huomasivat eksyneensä äärettömyyteen.

Silloin laivan päällysmies sanoi merimiehille:

— Harhaan olemme tulleet, eikä missään näy meille pelastuksen tietä. Missä olemme, missä maan ääressä, kuka sen sanoa voi. Mutta ehkä on ranta meidän lähellämme, vaikka emme sitä pimeyden tähden eroita. Siksi irroittakaamme purtemme jälessä oleva pienoinen venhe, ja menköön kuusi meistä etsimään maan perustaa jalkainsa alle. Täällä me toiset odottakaamme, ja ett'eivät he eksyisi meistä pimeässä, otan minä renkaan ja siihen lyön. Niin loitos saattavat he mennä kuin renkaan kilahdus kuuluu.

Tätä neuvoa noudattaen astui kuusi miestä venheeseen ja sousi purren luota pois. Ja heidän hiljaisia vesiä soudellessaan, antoivat he aina tuon tuostakin airojen levätä kuunnellakseen, kuuluiko renkaan helähdys.

Näin soudellessaan tunsivat he pimeässä äkkiä kallion vastassaan. Yksi miehistä nousi venheen keulaan ja tunnusteli kädellään, olivatko he tulleet karin luo, vai oliko vuori heidän vierellään. Tunnustellessaan huomasi hän edessään seinän sileän ja korkean.

Hiljaa soutelivat miehet kallion laitaa kuunnellen silloin tällöin, kuuluiko vielä renkaan kilahdus. Näin loitotessaan tuli heidän eteensä kalliossa portaat. Niiden pieleen he sitoivat veneen ja alkoivat astella portaita ylös. Ja yhä kuului kaukaa purresta renkaan heleä kilahdus.

Lasten lailla he polvillaan, hiljaa ja varovaisesti nousivat. Näin he kotvasen aikaa kulkivat, kunnes heidän vastaansa tuli suuri ovi.

Miehet nousivat seisaalleen koettaen etsiä oven ripaa. Mitään ripaa he eivät löytäneet, mutta sen sijaan osui heidän käteensä rengas. Sitä yksi mies löi oveen, ja henkeään pidättäen he kuuntelivat kaikin, mutta mitään liikettä ei kuulunut oven takaa. Kaikki oli aivan hiljaista, ei muuta kuulunut kuin miesten tasainen hengitys ja etäältä purresta renkaan heikko helähdys.

Toinen mies tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi sitä voimakkaasti oveen. Ja taas he kuuntelivat. Mutta kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

— Lähtekäämme pois, sanoi silloin yksi miehistä. Ei tämä ovi meitä varten ole, eikä meille siellä sisällä sijaa ole.

— Kolmasti koettakaamme, sillä niinhän tulee ihmisen kaikessa tehdä, sanoi silloin toinen mies.

Ja hän tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi voimakkaasti sitä oveen. Heidän sen jälkeen kuunnellessaan, kuului oven takaa hiljaista liikettä, joka sitten jälleen loittoni.

Hetkisen kuuntelivat miehet, ja kun he oveen koskivat, niin se aukeni.

Oven takana oli pitkä pimeä käytävä. Sitä läksivät miehet astumaan, eikä mitään muuta kuulunut kuin heidän jalkojensa astunnan synnyttämä ääni. Käytävän päässä oli rautainen ovi. Sen he aukaisivat ja sen suuret puoliskot aukenivat heihin päin. Mutta tämän oven takana oli toinen ovi, joka oli punainen. He työnsivät sen auki, ja silloin valkeus niin ihmeellinen ja loistava ympäröi heidät että he sokaistuina vaipuivat polvilleen ja peittivät käsillään kasvonsa.

Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun. Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.

Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.

Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.

— Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne olette tulleet?

Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:

— Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun maahani tulleet?

Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.

Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:

— Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.

Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä:

— Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.

Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.

Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki he tulivat ravituiksi.

Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.

Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen kirkkaus.

Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.