MAAILMAN-LOPUN IHMISET.
Reading edition
Olipa kerran yksinäinen mies, jo vanha ja ikäloppu. Olipa myöskin tyttö sellainen hupakon puoleinen. Mies kyllästyi siihen yksinäiseen elantoonsa ja arveli, että naimisiinhan tässä on mentävä. Kun hän tiesi, ettei hän kuitenkaan saa ketään nuorta, kaunista ja järkevää, niin otti hän sen hupakon tytön vaimokseen.
He menivät vihille, ja sen jälkeen alkoi heidän elämänsä käydä hiukan paremmin, niin että he tulivat kutakuinkin toimeen. Mutta eipä kulunut kauaakaan, niin tuli köyhyys taas eteen.
Silloin sanoi mies, joka oli hiukan viisaampi, sille hupakolle vaimolleen:
— Eiköhän taas mentäisi vihille, niin hyödyttäisiin niinkuin edelliselläkin kerralla?
— En minä ymmärrä, miksi niitä häitä niin usein viettäisimme, sanoi vaimo.
— Me vietämme nyt kultahäät, sanoi mies.
He läksivät yhdessä tietä kulkemaan viettääkseen kultahäitään. Heidän maantietä astellessaan, ajoi heidän ohitseen kruunun sotapäällikkö ja sillä oli suuri laukku täynnä kruunun rahoja. Hän pudotti sen ja mies otti sen huostaansa.
Huomattuaan kadottaneensa rahalaukkunsa, kruunun sotaherra palasi sitä etsimään. Hän tapasi miehen vaimoineen tien vieressä istumassa ja rahalaukku oli heidän välillään.
— Oletteko löytänyt rahalaukun tästä maantieltä? sanoi hän.
— Olemmehan me sellaisen löytäneet, vastasi akka.
— Milloin sen löysitte?
— Vihille mennessämme, vastasi hupakko akka.
Kun sotaherra näki, kuinka vanhoja he olivat, ajatteli hän, että he olivat houkkoja, jotka eivät tietäneet, mitä puhuivat.
Mies läksi siitä sitten kotiaan vaimonsa kanssa. Mies arvasi, että kyllä niistä rahoista vielä kysymys tulee ja että hänen vaimonsa on niin houkko, ettei se osaa pitää suutansa kiinni, vaan lörpöttelee aivan suoraan kaikki, ja niin menevät rahat heidän nenänsä ohitse.
— Eikös niitä kultahäitä pidetäkään? sanoi vaimo.
— Mistä siihen olisi aikaa juuri nyt, kun maailman loppu on tulossa, vastasi mies.
— Hyvänen aika, sanoi vaimo. Vai on maailman loppu tulossa! Voisikohan missään säilyä sen aikana?
— Kyllä minä keinon keksin, vastasi mies. Mene saunaan, minä panen tiinun sinun päällesi ja siellä voit olla aivan turvassa.
— Minne sinä itse menet? sanoi vaimo.
— Minä menen nauriskuoppaan. Jos sinä jäät eloon, niin käy minua tiedustamassa. Jos minä jään eloon, niin käyn minä sinua tiedustamassa.
Akka meni saunaan ja mies pani hänen päälleen suuren tiinun kumoon. Sitten kokosi mies suuren kontin pieniä nuppukiviä täyteen, kiipesi saunan katolle ja heittää rapisteli sieltä koko päivän kiviä tiinun päälle.
Akalle tuli jo nälkä siellä tiinun alla istuessaan, mutta hän ei uskaltanut kurkistaakaan peläten muuten kuolevansa. Kun miehellä ei enää ollut kiviä kontissaan, kiipesi hän alas katolta, nosti tiinun reunaa, kurkisti alle ja sanoi:
— Vielä sinä elät?
— Vielä minä elän. Joko nyt maailmanloppu on mennyt ohitse?
— Jo on, vastasi mies. Ja nyt meidän onkin hyvä elää.
Kun akka seuraavana päivänä meni kirkolle, sanoi mies:
— Jos kirkossa kuulutetaan jotain noista rahoista, niin et saa sanoa mitään.
— En sano, vastasi akka.
Kun kirkossa kuulutettiin ja kysyttiin oliko kukaan löytänyt niitä rahoja, jotka kruunun sotaherra oli kadottanut, huusi akka heti täyttä kurkkua:
— Kyllä minä tiedän, missä ne ovat. Mehän ne löysimme!
Akka otettiin heti tutkittavaksi ja häneltä kysyttiin, milloin hän oli ne rahat löytänyt.
— Silloin, kun me olimme mieheni kanssa kultahäihimme menossa.
Kaikki rupesivat nauramaan kuullessaan hänen sellaista puhuvan.
— Milloinka se oli? Päivää ennen maailmanloppua, jatkoi akka.
Silloin huusivat tutkijat:
— Ajakaa se akka ulos. Ei se tiedä, mitä se puhuu. Äskettäin rahat katosivat, ja hän sanoo ne löytäneensä mennessään vihille kultahäissään ja päivää ennen maailmanloppua.
Eikä kukaan uskonut akan puheita. Ja niin mies sai pitää omanaan löytämänsä rahat.