VÄKEVÄ MATTI.
Reading edition
Nuori mies läksi metsään ja eksyi sinne. Tuli jo ilta ja kun hänen tuli ikävä siinä yksin ollessaan, sanoi hän:
— Tulisipa nyt tänne minulle toveri, niin saisin ajan kulumaan.
Tulipa siitä neitonen metsästä hänen luokseen, kaunis se oli, mutta ei mikään oikea neitonen, vaan metsänväkeä se oli. Neito jäi pojan toveriksi.
Lähtiessään neuvoi tyttö pojalle tien kotia.
Pojan eleltyä kotonaan äitinsä kanssa noin vuoden ajan, tuli eräänä päivänä hänen ollessaan pellolla kyntämässä, tuo sama metsänneito taluttaen pientä poikaa.
— Tässä on sinun poikasi, sanoi hän, pidä hänet hyvänäsi ja ruoki häntä.
Sen sanottuaan katosi neito metsään, eikä poika sen koommin häntä enää nähnytkään. Mies vei pojan kotiaan ja sanoi äidilleen:
— Tässä on minun poikani, ota hänet ja ruoki häntä niin paljon kuin hän syö.
Sinne se poika sitten jäi isänsä asuntoon ja koetettiin sitä ruokkiakin. Mutta kovin suuri oli sillä ruokahalu. Sille ei millään tahtonut saada niin paljon ruokaa laitetuksi kuin se söi.
Isä raatoi ja ponnisti voimiaan ja kokosi ruokaa pojalleen. Mutta kun poika oli tullut kahdeksantoista vuoden vanhaksi, ei isä enää jaksanut hänelle ruokaa hankkia, vaan täytyi hänen sanoa:
— Kahdeksantoista vuotta olen nyt sinua ruokkinut ja olen sen kautta aivan köyhäksi tullut. Jo olisi sinulla aika pitää itsekin huolta elatuksestasi.
Poika ei sanonut mitään, vaan meni maailmalle palveluspaikkaa etsimään. Kun hän asteli tietä pitkin, tuli rikas mies häntä vastaan. Nähdessään sellaisen rotevan ja suuren miehen, kysyi hän häneltä:
— Minne sinä olet matkalla?
— Palvelusta olen etsimässä.
— Kun olet noin roteva, niin mielelläänhän sinut palvelukseensa ottaa. Paljonko tahdot palkkaa?
— Enhän minä paljoakaan tahdo, vastasi poika. Kyllä minä olen tyytyväinen, kun saan kerran vuodessa lyödä korvalle.
— No, eihän se mitään tee, jos hän minua kerran korvalle iskeekin, arveli rikas mies ja sopi hänen kanssaan kaupoista. Mikä sinun nimesi on?
— Mattihan se on!
Rikas mies toi Matin kotiaan ja antoi hänelle vaatteet, mutta suuret ja lujat niiden täytyi olla, sillä Matti oli peloittavan kookas ja väkevä.
Siellä Matti sitten raatoi ja rikas mies oli tyytyväinen tähän palvelijaansa, jonka hän niin pienellä palkalla oli saanut. Eräänä päivänä lähetti hän Matin metsään puita hakemaan. Matti valjasti hevosen reen eteen ja läksi metsään. Siellä hän katseli, mistä löytäisi kuivan puun. Jopa näkikin sellaisen. Matti pisti kätensä puun juurien alle kiskaisten koko puun juurineen maasta.
Mutta puun alla olikin karhun pesä. Karhu heräsi talviunestaan ja nousi vihaisena katsomaan, kuka hänen rauhaansa oli häirinnyt. Nähtyään hevosen, meni se sitä kohden aikoen iskeä hampaansa siihen.
— Pysyppä hiukan alallasi! sanoi Matti. Jätätkös sen hevosen rauhaan!
Eihän karhu puhetta ymmärtänyt, vaan iski hampaansa hevosen koipiin.
Silloin Matti kävi karhun korvaan kiinni ja sanoi:
— Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin, vai ilkeyksissäsikö sinä sen teet? Kyllä minä opetan olemaan siivolla!
Ja Matti otti vyön vyöltään, sitoi siitä suitset karhulle ja valjasti sen vetämään puuta, jonka hän oli nostanut rekeen. Sitten hän otti hevosen ja sanoi sille:
— Tule nyt sinäkin kerran ajelemaan, kun pääset vapaalla kyydillä.
Ja Matti nosti hevosen rekeen. Karhu veti, ja niin Matti ajoi taloa kohden. Rikas mies katseli ikkunasta ja sanoi vaimolleen:
— Tulehan katsomaan, vaimo, tuolla Matti jo tulee ja kovasti on iso kuorma sillä. Mutta mikä kumma eläin sillä vetämässä on, kun se itse hevosen kanssa kuormalla istuu?
Matti tuli pihaan, päästi karhun kuorman edestä ja sitoi sen suitsilla aitan seinään kiinni. Sitten meni hän rikkaan miehen puheille ja sanoi:
— Kyllä minä nyt toin niitä puita. Ja toin minä sieltä metsähäränkin. Minne minä sen panen, nostanko sen tänne tupaan?
— Et saa nostaa, sanoi rikas mies hädissään.
— Minne minä sen sitten panen?
— Tappaa sinun se pitää, huusi rikas mies.
— Vai niin, sanoi Matti ja meni pihalle.
Siellä hän meni karhun luo ja löi sitä kerran korvalle. Kellelleen meni karhu ja heitti henkensä. Nähdessään sen rikas mies aivan kauhistui, sillä hän ajatteli, miten hänen käy, kun tuollainen mies lyö korvalle. Hän tuumi vaimonsa kanssa, miten he tuon miehen saisivat hengiltä.
Hänen vaimonsa keksi silloin omasta mielestään aivan oivallisen tuuman:
— Minä tiedän, sanoi hän, millä tavoin hän varmasti saa surmansa. Me lähetämme hänet paholaisten myllyyn. Siellä ne hänet tappavat.
Matti meni, minne häntä käskettiin. Hän pani rekeen monta säkillistä rukiita ja läksi myllyyn. Tultuaan sinne pani hän sen käymään ja kaatoi jauhoja kiven silmään. Silloin tuli joukko pieniä paholaisia sinne ja huusi hänelle:
— Mitä sinä tänne tulet meidän myllyymme luvatta jauhattamaan?
— Minä tulen sinne, minne minua käsketään, sanoi Matti. Enkä minä tuollaisilta pieniltä pipanoilta rupea lupaa kysymään.
Paholaisia tuli yhä enemmän, niitä oli kohta jo niin paljon, että aivan mustanaan kuhisi. Ne hyökkäsivät Matin kimppuun. Mutta kun Matti kerran oikein huitaisi kädellään, lensivät pienet paholaiset seiniä vasten niin, että luut niiden ruumiissa rutisivat.
Parkuen juoksivat pienet paholaiset suuren paholaisen luo ja sanoivat:
— Tule, isä hyvä, joutuin myllyyn, siellä on sellainen mies, joka jauhattaa aivan luvatta! Me koetimme ajaa sen pois, mutta se löi meidät liiskaksi pitkin seiniä!
Vanha isäntä meni myllylle ja sanoi Matille:
— Mikä mies sinä olet?
— Minä olen rikkaan miehen renki.
— Kenen luvalla sinä jauhatat täällä?
— Kun isäntäni minut tänne laittoi jauhattamaan, niin hänen luvallaan minä jauhatankin.
— Ei tämä ole hänen myllynsä!
— Olkoon kenen mylly tahansa, vastasi Matti, kun minä kerran olen tänne tullut, niin minä myös jauhatan viljan loppuun.
— Minä heitän sinut ovesta ulos! huusi vanha paholainen.
— Olisi sitäkin hauska katsella! sanoi Matti.
Hän otti vanhaa paholaista niskasta kiinni, pani hänet väkisin istumaan myllyn kivelle ja piteli hänen takarustinkiaan siinä kiveä vastaan siksi, kunnes siitä suurin osa oli kulunut pois. Paholainen parkui, mutta Matti ei hellittänyt, vaan piteli yhä.
— Elä minua kokonaan lopeta! rukoili paholainen.
— Täytyyhän sinusta jotain jättää jälelle, sanoi Matti ja päästi paholaisen menemään kotiaan.
Matti jauhatti viljan ja läksi kotia ajamaan. Kun rikas mies näki Matin saapuvan, tuli hän kysymään:
— Mitä Matille kuuluu?
— Mitä tässä erikoisia kuuluisi, vastasi Matti.
— Mimmoista oli myllyssä?
— Se taisikin olla paholaisten mylly, vastasi Matti, siellä näet oli niitä pikkupaholaisia niin, että kuhisi.
— En minä tietänyt, että se oli paholaisten mylly, vastasi rikas mies. Me olemme siellä aina jauhattaneet viljamme.
Rikas mies tuumi yhä vaimonsa kanssa, millä ihmeen keinolla he voisivat tuon miehen tappaa. Hänen vaimonsa keksi sen tuuman, että he lähettävät Matin pyytämään paholaiselta rahoja lainaksi, kyllä Matti sille matkalle varmaankin jäisi.
Tämä tuuma oli rikkaan miehen mielestä oivallinen ja hän kysyi Matilta:
— Menetkö, Matti, sinne, minne vain lähetetään?
— Menenhän minä, vastasi Matti.
— Mene sitten paholaiselta pyytämään rahoja lainaksi.
— Saattaahan tuota mennä, vastasi Matti. Mutta paljonko niitä rahoja olisi saatava?
— Pyydä kapallinen kultaa ja kapallinen hopeaa.
Matti meni paholaisen taloon. Pienet paholaiset juoksivat häntä vastaan, mutta kun he näkivät, kuka tulija oli, niin juoksivat he minkä suinkin pääsivät vanhan isännän luo ja huusivat:
— Se sama mies, joka sinun istuintasi myllynkiveä vasten hioi, on täällä!
— Mikä kumma nyt on tullut, kun se mies tänne on saapunut? sanoi vanha paholainen.
Hän meni Mattia vastaan, kumarteli nöyrästi ja sanoi:
— Mitä kuuluu?
— Eihän minulle mitään kuulu, sanoi Matti, mutta isäntäni lähetti hakemaan rahaa velaksi.
— Paljonko se sitä tahtoo?
— Kapan kultaa ja kapan hopeaa, vastasi Matti
Paholainen antoi Matille kaiken, minkä tämä pyysi, niin kovasti hän pelkäsi Mattia.
Kun Matti tuli rahoja tuoden, kävi rikas mies aivan kalmankalpeaksi ja sanoi vaimolleen:
— Nyt minun viimeinen hetkeni on tullut, sillä nyt ei ole enää pitkääkään aikaa siihen, kun palkkavuosi loppuu, ja silloin hän lyö minut kuoliaaksi.
Syttyipä sota, ja rikas mies kysyi Matilta:
— Menetkö Matti sotaan?
— Kyllähän minä menen, jos lähetetään, vastasi Matti.
Rikas mies laittoi Matille eväät ja lähetti hänet menemään. Hänelle annettiin suuri säkillinen leipää, kaksi leiviskää voita ja kaksi leiviskää kuivattua lihaa. Matti otti kaikki selkäänsä ja läksi sotatantereelle.
Päästyään perille, hän istui keskelle tannerta, jossa toiset juuri torailivat ja tappelivat ja rupesi syömään. Kun toiset hänet näkivät, niin alkoivat he ampua häntä molemmilta puolilta, sillä eihän kukaan tietänyt, kenen puolelle hän kuului.
Matti söi kaikessa rauhassa, mutta kun häntä ammuttiin kanuunoilla, huusi hän:
— Hiljaa pojat siellä! Mitä te roskia heittelette minun voihini! Jollette ole siivolla, nousee tästä toinen elämä!
Toiset ampuivat yhä ja silloin Matti suuttui, nousi ja läksi hänkin sotimaan. Hän huitoi oikein tuntuvasti ja pian hän oli sotinut toisen puolen ihan kuivaksi. Silloin hän kääntyi toisten puoleen loppua tekemään. Mutta nämät alkoivat huutaa:
— Elä meidän puolta rupea loppimaan, syyttömiä me olemme!
Matti jätti heidät rauhaan, meni korkealle mäelle ja alkoi panna piippuunsa tulta, sillä hänen oli jo siinä työssä tullut tupakan nälkä.
Hänen siinä tulta iskiessään kirposikin kipinä ruutikasaan, se räjähti tuleen ja Matti lensi ilmaan ja meni tuhansiksi kappaleiksi.
Jollei Matti siten olisi kuollut, kuka tietää miten rikkaan miehen olisi käynyt.