TOSI JA VALE.
Reading edition
Olipa kerran kaksi miestä. Toinen heistä puhui aina totta ja toinen aina valehteli.
Nämät miehet yhtyivät kerran salolla ja valehtelija ehdoitti toiselle, että he yhdessä läksisivät astelemaan.
Astellessaan asumatonta saloa, tuli heidän nälkä.
Totuudenpuhujalla ei ollut evästä, mutta valehtelijalla oli sitä enemmän.
— Anna, hyvä mies, minulle ruokaa, sanoi totinen mies. Jollet anna, niin minä näännyn nälkään.
— Annan kuin annankin, sanoi valehtelija. Mutta et sinä mitään ilmaiseksi saa. Jos annat minun kaivaa toisen silmän päästäsi, niin ruokin sinua.
Toinen suostui siihen ja valehtelija kaivoi hänen päästään silmän.
Syötyään alkoivat he taas astella tietä eteenpäin. Eipä aikaakaan, niin alkoi nälkä taas vaivata heitä. Totinen mies sanoi valehtelijalle:
— Anna, hyvä mies, minulle taas ruokaa, sillä muuten kuolen nälkään.
— Annan kuin annankin, vastasi valehtelija. Mutta maksuksi tahdon minä sinun toisen silmäsi.
Vaikeatahan oli molemmista silmistään siten luopua, mutta totisella miehellä ei ollut muuta neuvoa, ja niin salli hän sen tapahtua.
Kun totinen mies oli tullut näin aivan sokeaksi, vei valehtelija hänet kirkon viereen ja jätti siihen.
Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi keskustella.
— Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.
— Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.
— Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.
— Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava. Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella saa sitä kuljettaa pois.
— Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja, ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.
— Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi. Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa, jolla kuninkaan tytär parantuu.
Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen näkeväksi.
Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja pyysi vettä juodakseen.
— Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.
— Jos laskette minut vain tuvan karsinaan, niin kyllä minä vettä teille toimitan, sanoi mies.
Kun mies tuli tuvan karsinaan, otti hän kourallisen multaa maasta.
Heti pulpahti siitä esiin sellainen vesimäärä, että mies tuskin pääsi tuvasta pakoon, niin pian se täyttyi vedellä.
Kun kaupungilla levisi tieto, että suuri lähde oli löydetty keskellä kaupunkia, annettiin miehelle suuri palkinto.
Totinen mies meni sitten kuninkaan linnaan ja sanoi kuninkaalle:
— Mitenkä se teidän tyttärenne on kipeä?
— Eihän kukaan sen kivusta tiedä, vastasi kuningas, mutta kovin on huonona ollut. Kyllä sitä on kaikilla tavoin koetettu parantaa, mutta mistään ei ole apua ollut. Tiedätkö sinä mitään keinoa?
— Menkää kirkkoon, rikkokaa alttari ja ottakaa sen sisästä vaatekappale. Pankaa se kattilaan ja keittäkää siitä lääkettä, niin kyllä kuninkaantytär paranee, vastasi mies.
Kuningas käski tehdä niinkuin mies oli neuvonut. Alttarin sisältä löydettiin vaate ja siitä keitettiin kattilassa voidetta, jolla kuninkaantytär pestiin. Ja hän tuli heti aivan terveeksi.
Kuningas antoi miehelle suuret summat rahaa palkinnoksi ja totinen mies eli onnellisena kuolemaansa asti.