LÖYDETTY AARRE.
Reading edition
Olipa kerran ukko ja akka, vanhoja molemmat ja köyhiä. Akka oli viisas, mutta ukko ei ollut millään erityisellä järjellä varustettu. Akka kutoili sarkaa ja ukko kävi sitä kauppaamassa, ja siten ansaitsivat he toimeentulonsa.
Saatuaan taas kerran kudotuksi kokonaisen pakan sarkaa, lähetti akka miehensä sitä myymään. Mies otti pakan kainaloonsa ja läksi astella tallustelemaan maantietä pitkin. Hän asteli ja kaupitteli, mutta kukaan ei häneltä ostanut. Hänen illalla kotiin palatessaan kysyi akka:
— Saitko saran myydyksi?
— En saanut. Kyllä minä tarjosin, mutta kukaan ei siitä huolinut, vastasi ukko.
Seuraavana päivänä lähti ukko taas matkalle.
Hän asteli tietä ja sanoi itsekseen:
— Jos en minä sitä sarkaani saa myydyksi, niin akkani antaa minulle selkään. Sen se on ennenkin tehnyt ja muistanpa hyvin, miltä se tuntuu. Tänne minä jätän koko pakan, niin saan ainakin yhden päivän rauhassa elää. Tulkoon sitten seuraavana päivänä sitä runsaammin selkäsaunaa.
Tien vieressä oli lahonnut koivun kanto. Ukko kääri saran sen ympärille ja sanoi:
— Ota sinä sarka, jos mielesi tekee!
Sen tehtyään hän alkoi astella kotiaan kohden.
— Myitkö saran? kysyi hänen akkansa.
— Myin.
— Missä rahat ovat?
— Käskettiin huomenna tulla noutamaan.
Seuraavana päivänä sanoi akka ukolle:
— Nyt me yhdessä menemme sitä saran maksua noutamaan.
— Mennään vain, sanoi ukko, mutta itsekseen hän ajatteli, ettei se akka siellä maantiellä kuitenkaan kehtaa häntä ruveta pieksämään.
Tullessaan kannon luo, sanoi ukko:
— Tässä se ostaja on!
Akka vimmastui ja sanoi:
— Vai kannolle sinä minun kauniin sarkani myit. Millä sinä luulet kannon sen voivan maksaa?
— Kysytään. Ehkä hyvinkin maksaa.
Ukko meni kannon luo ja sanoi:
— Tuleeko siitä maksusta mitään, vai ei?
Kun ei kanto vastannut, suuttui ukko ja löi sitä kylkeen. Kanto kaatui ja sen sisältä tuli näkyviin kokonainen padallinen rahoja.
— Maksoihan se ja maksoikin oikein runsaasti, sanoi ukko.
— Nyt me viemme padan kotiamme, sanoi akka, mutta sinä et saa tästä kertoa kenellekään mitään.
— Enhän minä, vakuutti ukko.
Mutta seuraavana päivänä meni ukko lakipaikkaan ja kertoi tuomarille, että hänen akkansa oli löytänyt padan, jossa oli rahoja.
— Tule huomenna, niin me tutkimme tätä sinun asiaasi, sanoi tuomari.
Ukko palasi kotiaan ja sanoi akalleen:
— Nyt minä olin tuomarin luona sanomassa, että sinä olit sen padan löytänyt.
— Sinä löylynlyömä! Etkö luvannut olla siitä kertomatta?
— Enhän minä kertonutkaan, minä vain sanoin, vakuutti ukko.
Koko yön akka mietti, millä keinoin hän padan ja rahat kuitenkin saisi itsellään säilymään. Aamusella, ennenkuin ukko oli havahtunutkaan, läksi hän hommailemaan asian puolesta. Ukolla oli pyydyksiä metsässä ja katiskoita järvessä. Akka meni metsään pyydykselle ja pani siihen suuren hauin ja katiskaan hän pani teeren. Sitten hän meni kotiaan, laittoi kiireimmän kautta taikinan ja ripotteli sitä tuvan kynnykselle ja pitkin aitoja.
Sitten herätti hän ukkonsa ja sanoi hänelle:
— Ennenkuin menet tuomarin luo, niin käy kokemassa pyydyksiäsi.
Ukko teki sen ja löysi pyydyksestään metsästä hauen ja katiskastaan teeren. Mutta niin tyhmä hän oli, ettei hän sitä laisinkaan ihmetellyt. Kun hän sitten tuli kotiaan, niin huomasi hän, miten taikinaa oli kaikkialla, mutta ei hän sitäkään minään ihmeenä pitänyt.
Kun ukko tuli tuomarin luo, niin tämä kysyi häneltä:
— No, mihin aikaan sinun vaimosi löysi rahapadan?
— Kyllähän minä sen aivan hyvin muistan, sanoi ukko. Se oli päivää ennen, kun minä sain loukustani hauen ja katiskastani teeren. Ja se oli siihen samaan aikaan, kun taikinaa satoi taivaasta niin paljon, että kaikki aidat olivat siitä aivan märkinä ja pirtin portailla oli sitä suuret lätäköt.
Silloin koko käräjätupa rupesi nauramaan, ja tuomari sanoi:
— Se mies puhuu joutavia! Eihän se tiedä yhtään mitään!
Ja he ajoivat ukon pois. Ja sillä tavoin akka sai pitää padan ja rahat ja tuli rikkaaksi ja eli äveriäänä elämänsä loppuun asti.