SEPPÄ JA PAHOLAINEN.

Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui laihanpuoleiselta.

Hän siinä tuumiskeli:

— Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään minusta huolii.

Samassa jo kurkisti kummallinen mies oven raosta sisään, ja Matti huomasi heti, että se oli itse paholainen.

— Mitä sinä siellä tuumailet? kysyi paholainen.

— En niin mitään.

— Tuumailetpa, kyllä minä sen tiedän.

— Tuumailen, että tässä on köyhyys elettävänä ja se alkaa tuntua hiukan vaivaloiselta. Tekisi mieleni saada sellaista, mitä ei minulla ole. Jos se kävisi päinsä, niin antaisin minä itseni ikieloksi sille antajalle.

— Minähän sinulle voin antaa kaikkea, mitä vain tahdot, sanoi paholaisvaari. Sinä saat kaikenlaista maallista hyvyyttä, kun vain kaupoista sovitaan, kun annat määrävuosien päästä itsesi minulle.

— Miksi en antaisi, sanoi Matti. Kyllähän minä sellaiseen kauppaan varsin hyvin suostun.

Silloin paholaisvaari antoi hänelle sellaisen kukkaron, josta tuli alinomaa rahaa.

— Ota tämä kukkaro, sanoi hän Matille. Ota siitä kaikki, mitä siinä on sisällä, mutta jätä joka ilta sinne pieni ropo jälelle, niin aamulla on se taas täynnä niin että pullottaa.

Matti otti kukkaron ja hänestä tuli tavattoman rikas, sillä joka päivä kaasi hän siitä suuren summan rahaa, jätti vain yhden pienen rovon pohjalle ja seuraavana aamuna oli siellä taas rahaa niin, että kukkaro oli saumoistaan revetä.

Hän eleli rikkaana ja takoi naapureille ja kylänmiehille hyvän hyvyyttään niin paljon kuin vain jaksoi. Monta vuotta oli jo kulunut, kun Matti eräänä päivänä ajatteli:

— Eiköhän minua jo kohta tulla hakemaan, kun olen näin kauan elänyt. Kai tässä jo on se menonkin aika käsissä.

Kun hän sen oli sanonut, ilmestyi paholainen ovelle. Se ei ollut se vanha vaari itse, vaan oli hän lähettänyt renkinsä. Matti ei ollut häntä huomaavinaan, vaan takoi hiljalleen pajassaan.

— Matti hoi, huusi paholainen.

— Mikä on hätänä? sanoi Matti.

— Se meidän vaari lähetti sinua hakemaan. Sinä olet jo kyllin kauan saanut elää hänen mielestään. Jo on aika tulla meille.

— Tullaanhan tuota, kun keritään, vastasi Matti ja jatkoi takomistaan.

Paholaisen renki odotteli siinä ovella, odotteli kauan, mutta Matti vain jatkoi takomistaan. Silloin kävi rengin aika pitkäksi ja hän läksi tiehensä. Kun hän tuli sen vanhan vaarin luo, kysyi tämä:

— Missä Matti on? Joko hän tulee?

— Kyllähän se lupasi tulla, kun saa valmiiksi ne vehkeensä, jotka hänellä oli kesken.

Paholaisvaari lähetti silloin toisen rengin Mattia hakemaan. Tämän tullessa pajan ovelle, takoa kalkutteli Matti siellä.

— Tule jo pois, sanoi renki. Meidän vaari jo alkaa pitkästyä.

— No, eihän tässä sellainen kiire ole, ettei tulla ennätä, vastasi Matti. Totta kai minä tulen, heidänhän minä olen. Täällä kävi jo yksi hakemassa, mutta ei jaksanut odottaa. Odota sinä siksi, kun olen saanut nämät laitokseni taotuiksi. Eihän tästä kesken työtä pois sentään lähdetä.

Paholaisen renki jäi odottelemaan Mattia, joka hiljakseen takoi. Aika tuli lopulta sillekin rengille pitkäksi ja hän meni pois. Päästyään vanhan vaarin luo tämä kysyi:

— Miksei Matti tullutkaan?

— Lupasihan se tulla, mutta ensin se tahtoi takoa työnsä valmiiksi. En minä siinä ruvennut häntä odottelemaan, vaan läksin kesken pois.

Silloin vanha vaari suuttui ja sanoi:

— Mitä se Matti siellä suotta sillä tavoin viivyttelee? Minä menen itse häntä hakemaan!

Ja niin hän tekikin. Hän kurkisti pajan ovelta ja sanoi:

— Etkö sinä jo ala joutua? Minä olen kaksi tuojaa jo lähettänyt, mutta sinä et ole vain tullut.

— Eihän se minun syyni ole, vastasi Matti. Minä käskin kumpaakin odottamaan, sillä ei minulla sinun luoksesi sentään sellaista hengen hätää ole. Mutta huonot on sinulla palvelijat. Eiväthän nuo odottaneet, vaan luikkivat tiehensä.

— Joudu nyt jo pois, sanoi vanha vaari. Elä siinä suotta enää leukojasi leksota.

— En minä leksota, vastasi Matti. Minähän taon. Enkä minä ennen pois lähde kuin työni on valmis. Istu siihen, jotta et väsy.

Vanha vaari istui ja odotteli ja Matti yhä vain takoi.

— Joudu nyt jo! kiiruhti vanha vaari.

— Odota, odota! Mikä ihmeellinen kiire sinulla nyt on? Enhän minä pois karkaa.

Lopulta Matti oli saanut työnsä valmiiksi ja hän läksi vanhan vaarin kanssa astelemaan.

— Missä on se kukkaro, jonka minä sinulle annoin? kysyi paholainen.

— Sinnehän se jäi pajan seinään naulaan, vastasi Matti.

— Ei sitä sinne saa jättää, vaan on se haettava pois, sanoi paholainen.

— Ehtiihän tuon käydä hakemassa, vastasi Matti.

Yhdessä he sitten palasivat pajaan ja Matti otti kukkaron ja heitti sen olalleen. Siinä he sitten astelivat tietä pitkin, paholainen edellä ja Matti jälestä.

Tiellä kysyi Matti:

— Oletko sinä sitä kuullut, mitä minä olen kuullut, että sinä voit itsesi tehdä vaikka kuinka pieneksi. Oudolta se kuulostaa, kun sinä nyt olet noin iso.

— Mitä tietämistä sinulla siinä on? sanoi paholainen. Elä siinä suotta viekastele.

— Enhän minä viekastele, minä vain tahtoisin tietää, onko se totta?

— Ei sinun tarvitse kaikkia tietää!

— Ei kaikkia, vastasi Matti, mutta tämän minä tahtoisin. Voitko tulla pieneksi vai etkö? Hauskahan tuo olisi kuulla ja vielä hauskempi nähdä.

— Ei tuollaisen miehen kaikkea tarvitse nähdä.

— Voitko mennä niin pieneksi, että mahdut tähän minun kukkarooni. Sanotaan sinun mahtuvan avaimenkin reijästä. Kun vain tahdot, niin osaat pienetä.

— Jotta sinusta pääsisin rauhaan, niin voinhan sen sinulle näyttääkin, sanoi paholainen alkaen pienetä.

Lopulta oli hän niin pieni, että pujahti Matin kukkaroon. Mutta silloin Matti sukkelasti vetikin kukkaron nauhat kireälle, ja siellä nyt paholainen oli kukkaroon suljettuna.

Matti arveli:

— Mitä minä suotta menen paholaisen taloon, kun ei ketään ole tietäkään näyttämässä. Minä menen kotia.

Ja hän asteli kotiaan kohden. Matkalla hän poikkesi ensimäiseen taloon ja sanoi:

— Onko isäntä kotona? Tulkaahan minun kanssani, minä tarvitsen paljon väkeä.

Näin kulki Matti talosta taloon ja kokosi kaikkien talojen väen, isännät ja rengit ja vei ne pajaansa.

Sinne tultua hän käski panna pajan ahjoon oikein kosolta sysiä ja sitten pantiin monta miestä palkeita painamaan. Ja kun hiilos oli oikein hehkuva, pani Matti sinne kukkaron ja alkoi korventaa paholaista. Sitten hän sieppasi kukkaron alasimelle ja alkoi toisten kanssa takoa oikein voimainsa takaa. Toisen kerran hän pani kukkaron ahjoon pehmittäen sitä taas alasimella. Kolmannen kerran sen tehtyään hän vei kukkaron pajan ovelle, päästi sen auki ja sanoi:

— Nyt saat mennä, minne mielesi tekee!

Paholainen läksi pakenemaan, minkä alta pääsi. Mutta Matti läksi juoksemaan jälestä ja huusi:

— Vaari, vaari, ei pidä minua jättää. Minä tahdon ensin saada sellaisen passin, että olen sinusta vapaa. Elähän jätä! Tehdään ensin asiat selviksi!

Mutta paholainen oli kauhuissaan ja pakeni niin tulista kyytiä, että häntä viinotti suorana jälessä.

Paholainen pääsi kotiaan pakoon, mutta Matti joutui häntä takaa-ajaessaan kallion koloon, jossa oli aivan pilkkoisen pimeä.

— Kylläpä minä nyt oikeaan tilaan jouduin, sanoi Matti. Mikähän tämä paikka on, jonne minä olen osunut?

Hän iski tuluksillaan tulta nähdessään suuren, ketjuista riippuvan kellon, jonka kieli oli aivan Matin pään kohdalla.

Matti tarttui siihen ja heilutti sitä kämmenellään ensin toisaanne ja sitten toisaanne. Jo rupesi kieli heilumaan sukkelampaan. Jo kumahti kieli kellon laitaan. Silloin kallio järähti. Kielen jutkahtaessa toiseen laitaan, rupesi paholaisen koti horjumaan.

Kun paholainen sen huomasi, hätääntyi hän kovasti ja huusi:

— Nyt se Matti tahtoo sellaista passia, että hän on meistä vapaa. Menkää ennenkuin hän ennättää talomme hävittää pappia noutamaan, jotta hän kirjoittaa sellaisen kirjan. Ja tuokaa lukkari ja suntio todistajiksi.

Kolme paholaista läksi silloin kiireimmän kautta. Yksi sieppasi papin selkäänsä, toinen lukkarin ja kolmas suntion. Ja sitten sitä mentiin sellaista kyytiä, että miesten kauhtanat vain suorana perässä liehuivat.

Pappi sai tehdä sellaisen kirjan, että Matti oli paholaisesta vapaa, ja lukkari ja suntio saivat kirjoittaa nimensä todistajina alle.

Kun kirja oli valmis, läksi paholaisen renki sitä viemään Matille. Nähdessään hänen tulevan, Matti kysyi:

— Joko se passi on kirjoitettu, vai jatkanko minä tätä työtä?

— Johan se on valmis, ja tässä se on, sanoi paholaisen renki. Ota se, veikkonen, ja mene niin pian kuin ennätät pois. Ei meidän vaari enää sinua vaadi itselleen, ei huoli vaikka mikä olisi.

Matti pääsi kotiaan tietäen, ettei paholainen enää millään ehdolla ottaisi häntä luokseen.