TIETÄJÄEUKKO.

Olipa kerran ukko ja akka ja köyhiä kumpikin. Eräänä päivänä sanoi akka ukolleen:

— Mitä me tässä suotta köyhinä elää kihnutamme, kun voimme rikkaiksikin tulla.

— Sinä puhut sen mukaan kuin sinulle on järkeä annettu, sanoi ukko. Millä me rikkautta voisimme saada?

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, vastasi akka. Tuolla vainiolla on linnan herran kaksi hyvää hevosta. Mene ja ota ne ja vie ne syvälle metsään piiloon sellaiseen paikkaan, minkä hyvin itse tiedät. Kun sen olet tehnyt, niin rupea sitten tietäjäksi ja neuvo heille, missä hevoset ovat. Siitä sinulle palkka maksetaan.

Ukko teki niinkuin hänen akkansa oli neuvonut ja vei hevoset metsään piiloon.

Aamusella meni akka linnaan ja kuuli kartanolla, että linnan parhaat hevoset olivat kadonneet.

— Kyllähän minä tietäisin, millä tavoin ne takaisin saataisiin, sanoi akka.

— Millä tavoin? kysyi linnan herra, joka oli sattunut kuulemaan tämän puheen.

— Lähettäkää hakemaan minun ukkoani, kyllä se tietää. Se on niin hyvä tietäjä, että se tietää kaikki salatut asiat.

Linnan herra lähetti kiireimmän kautta hakemaan ukkoa. Tämä tuli, teki kaikenlaisia temppuja ja sanoi lopulta:

— Menkää metsään, siellä ne hevoset ovat!

Ja hän selitti tarkoin sen paikan, jossa ne olivat.

Heti lähdettiin hakemaan ja aivan oikein, hevoset löytyivät siitä paikasta, jossa ukko oli sanonut niiden olevan. Linnan herra maksoi ukolle hyvät palkinnot, ja iloisena tämä palasi kotiaan.

— Sanoinhan minä sen, että kyllä sitä rahaa aina saa, kun osaa hommata, sanoi akka ukolleen. Nyt meillä on kaikellaista hyvyyttä ja voimme elää lellottaa aivan herroiksi.

Tyytyväinen oli ukkokin, arvaahan sen, suunsoitolla ansaittuaan itselleen hyvän toimeentulon.

Katosipa sitten linnan herran tyttären sormus. Se sormus oli hyvin kallis, se kun oli koristettu kaikenlaisilla ulkomaankivillä. Linnan herra lähetti heti ukkoa noutamaan, jotta tämä hänelle ilmaisisi, missä sormus oli.

Niin hän palasi kotiinsa ja sanoi vaimolleen:

— Siinä sitä nyt ollaan! Kyllä minä arvasin, että ei tämä lopulta hyvin pääty. Mistä ihmeestä minä sen sormuksen hankin?

— Kyllä aina jonkin keinon keksii, kun ajatusaikaa saa.

Ukko tuli linnaan ja linnan herra kysyi heti:

— Voitko hankkia takaisin minulle sormuksen, jonka tyttäreni on kadottanut?

— Voihan tuota koettaa, sittenhän nähdään, kuinka käy, sanoi ukko. Antakaa minulle viikkokausi aikaa miettiäkseni.

Sen hän sai. Hänet pantiin yksinäiseen kammioon elämään, jotta hän siellä rauhassa saisi miettiä, missä sormus oli.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kartanolla kävelemässä, ja aika, jonka kuluessa hän oli luvannut sormuksen hankkia takaisin, jo alkoi olla hyvinkin täpärällä, puheli hän itsekseen taputellen paljasta kaljua päätään:

— Ai, ai, kuinkahan sinunkin tässä vielä käy!

Sen sattui kuulemaan linnan palvelija, joka oli myöskin kaljupäinen. Ja kun juuri hän oli tuon sormuksen varastanut, niin hätääntyi hän kovasti ja ajatteli, että nyt tuo ukko jo tietää, kuka sen sormuksen on varastanut. Hän tuli ukon luo ja sanoi.

— Voi, hyvä ystävä, armahda nyt minua. Kas, minähän sen sormuksen otin niinkuin sinä tiedät. Mutta elä kaikkien hyvien nimessä anna ilmi.

— En anna, en anna, vastasi ukko.

— Mutta mitä me nyt teemme, jotta sormus tulee niinkuin löydetyksi? kysyi palvelija.

— Kyllä minä siihen keinon tiedän, sanoi ukko. Me panemme sen leipään ja heitämme leivänpalan tuohon kartanolle, jossa kanoja tepastelee. Sitten panemme tarkoin silmälle, mikä kana sen suuhunsa kaappasee.

He tekivät sen tempun, ja katselivat, mikä kana sormuksen leipäpalassa suuhunsa sieppasi.

Linnan herra tuli mieheltä kysymään, kuinka asian laita oli, joko hän tiesi, missä sormus oli.

— Kyllähän se sellainen aina lopulta selviää, vastasi ukko. Minä olen tässä salaisia tiedustellut ja olen saanut ilmi, että sen sormuksen pitäisi olla tuon kanan vatsassa.

— Eihän kana paljoakaan maksa, sanoi linnan herra. Kyllä sen aina voi vaikka koetteeksikin tappaa.

Kana tapettiinkin ja sieltä sen vatsasta sormus löydettiinkin. Silloin linnan herra palkitsi ukkoa runsaasti, ja iloisena läksi tämä kotiaan. Ja kun hänellä nyt oli kaikenlaista hyvyyttä, rakensi hän itselleen oikein komean talon ja eli siinä akkoineen suruttomia päiviä.

Sillä linnan herralla oli toinen linna vieraalla maalla, mutta sen olikin toinen herra ottanut haltuunsa, eikä millään ehdolla luovuttanut takaisin. Olihan sitä koetettu valloittaa, mutta turhaan olivat ne hommat menneet. Silloin johtui linnan herran mieleen, että ehkä tuo ukko voisi linnan hänelle hankkia takaisin. Hän lähetti ukon luo sananviejät ja käski hänen tulemaan luokseen.

— Minnekäs minua nyt taas tarvitaan? kysyi ukko.

— Sotaanhan sinut aijotaan lähettää, vastasivat noutajat.

Silloin ukko tuli onnettomaksi ja sanoi akalleen.

— Se siitä nyt tuli! Sinä tahdoit itsellesi rikkautta, ja nyt saan sen kaiken hengelläni maksaa. Kyllä pää minulta nyt menee aivan järkiään.

— Elähän siinä ruikuta, sanoi akka. Kyllä tästä aina jollain tavoin suoriudutaan.

Ukko meni linnan herran luo. Tämä sanoi hänelle:

— Ota sotaväkeä niin paljon kuin tahdot ja mene siihen minun linnaani, joka on tuolla vieraalla maalla ja koeta päästä sinne sisään.

Ja linnan herra antoi ukolle suuren joukon sotilaita. Ukolle annettiin hevonen, samoin kaikille hänen seuralaisilleen. Ja sellaisen ankaran määräyksen antoi linnan herra kaikille, että jokaisen oli tehtävä samoin kuin ukko tekee.

Koko joukko läksi sitten matkalle. Heidän jonkun matkaa kuljettuaan ukko arveli:

— Mitä minä tässä suotta hevosella ajan, mennyt se henki kuitenkin on minulta!

Ukko kapusi alas hevosen selästä ja sotilaat, joitten oli kaikessa käsketty noudattamaan hänen esimerkkiään, olivat pakoitetut tekemään samoin. Mutta eivät ne suinkaan ihastuneita olleet saadessaan siten jalkaisin astua. Heidän taas kulettuaan vähän matkaa, arveli ukko:

— Mitä minä näissä raskaissa saappaissa astelen, minä teen itselleni virsut.

Hän heitti saappaat jalastaan ja meni metsään alkaen kiskoa tuohta puista. Tämän nähdessään sotilaat tekivät samoin, sillä olivathan he saaneet käskyn noudattaa kaikessa ukon esimerkkiä. Kylläpä metsässä kuului aika rapina, kun sellainen lauma miehiä yhtaikaa oli tuohia kiskomassa. Se, joka osasi, hän teki niinkuin ukkokin itsellensä virsut. Mutta eiväthän kaikki osanneet, ja ne saivat kietoa tuohia jalkojensa ympärille.

Ukko alkoi sitten astella metsää pitkin, poiketen syrjään tiestä. Koko sotaväki asteli hänen jälessään. Tiellä näki ukko paljon kuivia risuja. Eihän hän voinut olla niitä kokoamatta selkäänsä, ja kaikkien täytyi tehdä kuten hänkin.

Metsän toisella puolella tuli heidän vastaansa lahti, ja sen toisella puolella oli tuo kyseessä oleva linna.

— Tuolla se linna nyt on, jota me tulimme valloittamaan, huusivat sotilaat ukolle.

— Se nyt on ihme ja kumma, sanoi ukko itsekseen. Tässä minä nyt olen kaikin keinoin koettanut päästä sitä linnaa pakoon, ja eikös mitä, siinä se tulee aivan nenän eteen. Niin kiukuttaa, että ei tiedä, mitä sanoisi.

Ja ukko heitti risukimpun selästään veteen. Nähdessään sen, noudattivat sotilaat ukon esimerkkiä. Ja kun heitä oli suuri määrä, niin syntyi siitä oikea silta lahden poikki linnaan asti. Silloin sotilaat ihastuivat.

— Tämä ei olekaan mikään tyhmä ukko, sanoivat he. Kyllä se mies keinot keksii. Ilman häntä olisimme nyt menneet kiertämään lahtea, ja se olisi kestänyt pitkän aikaa. Nyt päästään suoraa tietä linnaan.

He jäivät sillalle kaloja onkimaan ja saivat lahdesta kaikellaista kalaa, suurta ja pientä. Ukko meni linnan portin pieleen, laittoi siihen pienen tulen ja rupesi lakissaan kaloja keittämään. Toiset tekivät niinkuin ukkokin, ja pian oli linnan ympärillä illan hämärässä suuri määrä pieniä tulia.

Siinä ukon keittäessä tuli linnan portin alatse pieni koira, sellainen rakki, ja nappasi ukon lakista kalan. Ukko sieppasi kekäleen ahdistaen sillä rakkia. Esimerkkiä noudattaen sieppasivat kaikki sotilaat kekäleet käsiinsä.

Se kun linnasta nähtiin, syntyi siellä tavaton pelko ja kauhistus, kun linnan ympärillä oli sellainen tulikehä. Linnan herra tuli ukon luo ja sanoi:

— Elä hyvä mies linnaa meiltä polta, kyllä me vähemmälläkin suostumme antamaan linnan sinulle.

Hän antoi linnan kaikki avaimet ukolle, joka näin oli huomaamattaan linnan valloittanut.

Ukko palasi sinne kotikyläänsä, antoi avaimet linnan herralle ja sanoi:

— Herra ottaa nyt vastaan! Tässä ne avaimet olisivat. Se linna on nyt otettu takaisin!

Ukko sai suuret palkinnot ja eli rikkaana ja onnellisena vaimonsa kanssa.

— Järki ja kekseliäisyys se on, joka tässä maailmassa kaiken määrää, sanoi akka ukolleen.

Ja kyllähän ukko sen myönsi.