IX

Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P. Hengen ja kaikki P. Enkelit.

Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen sydämeni.

Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus, Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.

Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja Diaconus'ta Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan ei hevillä salaväijytykseen taivu.

Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin keskenänsä haastelivat.

Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille pakanallisia hepeniänsä ripustelee.

Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja. Ja horribile dictu! pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän, jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.

Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian, hengellisestä tilasta.

Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla aviovuoteessamme lepäsimme:

»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden kristillisen papin vaimo?»

Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:

»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua avittaisivat.»

Niin minä sanoin:

»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi! Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»

Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa, ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot niitten ympärillä.

Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:

»Hanhet lähtee, halla panevi, Joutsen lähtee, lumi tulevi.»

Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin, että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.

Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.

Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin kahden kesken Jonas Kempen kanssa.

Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset minua jäämään anoivat.

Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä. Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.

Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi minä näin ylöttömästi kiiruhdin.

Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni Catharinan ja Jonas Kempen, sen Diaconuksen, istuvan kahden lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin saksilla talikynttiläistä.

Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta, että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.

Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.

Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.

Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:

»Mistäs puhuitten?»

Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.

Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:

»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»

Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:

»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu usque ad annum 40 elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»

Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:

»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän asti älynnyt.»

Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan kasvoilla.

Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä synnilliseen sylinantoon veti.

Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan puoleen huusin:

»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»

Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion itseltäni riistää.

Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut, sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja sielu minun sielustani.