XIII

Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.

Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun, että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.

Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.

Niin tämä observatio tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja navettaan, paha aivoitus mielessä.

Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia, ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin lampaat pelvoissansa.

Niin minä heidän puoleensa tiukasti käännyin ja kysyin:

»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se Diaconus?»

Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:

»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»

Niin minä:

»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten palkollisten tulee! Missäs trengit?»

Ja palkkapiika:

»Pakenijoita tavoittamassa, herra!»

Niin minä huusin:

»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin huone!»

Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin talliin ja hevosen selkään nousin.

Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä kiersi.

Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin Phariseukset:

»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»

Ja toiset taas sadattelivat, mitämaks, minun mielikseni:

»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»

Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja, niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.

Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen, jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.

Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.

Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.

Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin niinkuin suuri paino.

Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein, olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin, jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.

Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:

»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»

Niin minä pelkäsin tähän vuoteeseen yksin käydä.

Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan, kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.

Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt, ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun kitkeräksi käryksi vaihtuvan.

Ja koska niistä oli vain tuhkaa jäljellä, niin minä sanoin itsekseni:

»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa, käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»

Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.