V

Vaan minun lukijani, joka pitkämielisyydellä minun murheellista tarinatani seuraat, älä ota siitä sydämeesi häijyä levottomuutta, jos nuori lienet, äläkä sopimattomia haluja, jos lienet ijällinen, vaikka minun nyt onkin kirjaan pantava itsensä Saatanan metkuja, ja taitaa näyttää, kuin keikkuisi vakaan hanhensulkani päässä Belzebubin pitkäkyntinen sormi.

Sillä niinkuin Maa oli ennen täynnänsä Herran tuntoa, kuten meri vedellä peitetty, katso profeetta Jesaias, se 11 luku, 9 värssy, niin on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa kaikenlaista saastaa ja myös Daimoneja.

Niin ei ehtinyt tosin vielä viikkoa kulua umpeen tästä Jürinpäivästä, jolloin minä olin siunannut Reigin meren ja myös vaimoni Catharinan, usko ja toivo sydämessäni, kun tapahtui, että Herra Superintendentti Nicholaus Gaza minulle kirjeellä tiettäväksi teki, että Korkia Consistorium oli määrännyt minulle Diaconukseksi Jonas Nicholaus Kempen elikkä Kempiuksen, syntyisin Smålandista, Ruotsista ja tätä ennen ordineerattu Tukholmin P. Claran seurakuntaan.

Ja tämä tapahtui minun oman toivomukseni jälkeen (katso! näin tosin kiiruhtavi ihminen itse tietämättänsä kohtaloansa, Korkeimman käskyjä edesauttaen!), sillä Reigin lauma ja sen laidun lyöttiin liian laviaksi yhden paimenen kaita. Niin Diaconuksen tehtäviä tässä seurakunnassa oli siunata ruumiita vuoronperään esimiehensä kanssa, — kuitenkin niin, että pääpapin osalle tulisivat äveriäämmät! — oppia sairaita ja kuolevia, nuhdella noitia kuin myös kurjia syntisiä ynnä kerran kuussa saarnata Sant-Andruksen kappelissa Kõpussa. Tästä kaikesta hän oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa ja vapaan ylöspidon esimiehensä tykönä.

Mutta kun minä menin vaimoni Catharinan tykö ja hänelle Herra Diaconuksen tulon tiettäväksi tein, kuin myös Herra Superintendentti Gazan kirjeen näytin, niin hän sanoi, ylön yrmiästi:

»Tuleeko mitään hyvää tälle huoneelle Nicholaus Gazan kautta? Pois se! Minä sitä nimeä en siedä, enemmän kuin rienausta elikkä ruttoa. Se Jesuitain sikiö, joka juoksee Puolan ja Paavin asioita, ja sinulta virkas ynnä kunniallisen nimen vei, kurkoittaa vielä tänne asti sinua lyödäksensä. Tiedätkös sinä elikkä tiedänkös minä, kenenkä hän tänne vielä kiusoiksesi lähettääpi?»

Niin minä hämmästyin hänen kiihkoansa, sillä hän oli lauhkia ja lempiä luonnostansa ja ratki harvoin toisesta pahan sanan lausui. Ja minä sanoin, häntä vaimentaen:

»Vaimo, jollen minä näistä vaikerra, vaan visusti vaikenen, miksis siis sinä niitä muistelisit ja näin vanhaa kaunaa esiinkaivaisit? Tämä on ollut vaikiata aikanansa, sillä tosin on meidän vaelluksemme kuluessa paljon kestettävä Perkeleeltä, maailmalta ja vilpillisiltä veljiltä. Vaan eikös ole meidän jo aika antaa anteeksi heidän, kuin ovat meitä vastaan rikkoneet?»

Vaan hän sanoi, ja hänen kaunis muotonsa vapisi kiivautta:

»Totisesti, minä vihaan Gazaa ja sitä toista, sitä vääräsäärtä, sitä Tohtori Heinricius Bartholinia, joka nyt virkaasi Toompäällä pitää. Eikös parkunut hänen esikoisensa jo kastemaljassa, koska hän häitään vietti? Ja onkos kukaan nähnyt sitä valtakirjaa, kuin hänelle tohtoriuden takaa? Miksi olisi tämä mies ilman virhiä maailman silmissä, ja sinä vikapää?»

Niin minä sanoin:

»Nämä ovat vanhoja asioita eivätkä tähän kuulu, Catharina.»

Vaan hän vain kääntyi minuun ja yhä tiukkasi:

»Niin sanos, minkä rikkomuksen on Herra Diaconus tehnyt, että hänen Reigiin tuleman pitää?»

Niin minä sanoin:

»Catharina, Catharina, mitäs henkes harhaa? Minkä rikkomuksen?»

Niin hän vastasi, ja katkeruus soi hänen äänestänsä:

»Exilium on tosin sinun nimes oleva, Reigi, elikkä maanpako- ja rangaistuspaikka monelle, — etkös tätä tiedä, Paavali Lempelius, Reigin pappi, vaikka itse elinikäsi täällä syntejäsi sovitat! Ja jos sinä luulet, että yksi nuori mies tänne vapaasta tahdostansa Tukholmista tulee haukia tuulastamaan ja hylkeitä pyytämään, niin sinä perin erhetyt. Miksikäs hän jättäis maailman, koska se vielä hänellen avoinna on niinkuin autuuden portit! Vaan sinä katso tyystin etees, ettes toista murhamiestä kattos alle saa.»

Niin nämä olivat kovia sanoja, ja minä sanoin:

»Sine omni justa causa, — muista se, Catharina! — Ja jos meidän nuori veljemme on hairahtunut ja erhetyksen tehnyt, niin koettakaamme häntä ojentaa yhteisesti.»

Niin Catharina, minun vaimoni, sanoi mietteissänsä:

»Joko hän on kerettiläinen ja harhaoppinen, elikkä hän on alttariviinan ehtoolliskalkista maahan kaatanut elikkä myös kirkon vaivaispenningit varastanut. Elikkä ei hän tiedä saarnaamisesta enempätä kuin tuon kirkkomaan veräjän tolppa ja Pyhä Pietari kirkon nurkassa.»

Niin emme sen enempätä tästä asiasta puhuneet.

Mutta vaikka vaimoni Catharinan sanat näin olivat kirpiät, niin panin minä kuitenkin sangen pian tähdelle, että hän alkoi tehdä valmistuksia vastaanottaaksensa uutta Herra Diaconus'ta. Sillä tainkaltainen on yhden vaimonpuolen luonto, että se yhtä sanoo ja toista tekee ja monta eripuraista Elementtiä häneensä kätkee. Niin minä olin jo tottunut vaimoni Catharinan vaihteluihin ja observeerasin hänen mielensä merkkejä, niinkuin merimies elikkä ranta-asukas tarkkaapi taivaalta sään enteitä. Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani, minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, — häpiä tunnustaa, — asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon.

Niin oli minun mieleni hyvä nähdessäni, kuinka hän levitteli vierastuvan lavitsoille nahkoja ja kirjavia verhoja ja vielä nokisille seinillekin kankaita ripusteli, niinkuin olisi itse Herra Piispa Rudbeckiusta odotettu. Mutta minkäs mahdat huoneelle, jonka akkunalasit ovat häränkalvolla paikatut!

Niin vaimoni Catharina samoin tilasi Tallinnasta saakka kaikenlaisia kryytejä, kuin on kaneelia, kardemummaa, inkivääriä, safrania, muskotia ja kryytineilikoita ja vielä sokeriakin, näitä kaikkia taikinaan sekoittaaksensa, ja hän myös pani herrainolutta, joka oli niinkuin parasta rostockilaista elikkä vismarilaista, honkatynnyrin täydeltä. Vielä hän valmisti erinäisiä ruokia kuin Tallinnassa oli minun aikanani yksissä suurissa piispankatsojaisissa käytetty, niinkuin kapakalaa öljyn ja rusinain kanssa ja hamppupuuroa safranin, pippurin, kuminoitten ja hunajan keralla.

Niin minä mielisuosiolla hänen askartaa sallein, että hänen luontonsa levottomuus lauhdutuksensa saisi.

Mutta kun minä näin hänen polvistuvan kirstunsa edessä ja kaivavan esiin mitä hänelle oli mahtanut jäljelle jäädä meidän äveriytemme ajoilta olkahuiveja ja kirjavia nauhoja, niin minun tuli häntä ja hänen kauneuttansa surku, ja minä huokasin juuri syvästi ja sanoin itsekseni:

»Kuinka ihana olisi saksankangas elikkä vaikkapa damasti tämän vaimon olkapäillä, sillä hän kantaisi sen niinkuin ruhtinatar! Ja kuitenkin on halvin kedon kukkainen hänen rinnallansa kuin sininen safiiri elikkä jaloin meren päärly.»

Mutta hänelle itsellensä minä visusti varoin näitä ilmisanomasta, etten hänen mielensä haikeutta herättäisi.

Vaan ääneen minä hänelle sanoin:

»Catharina, kun sinä minulle palat, on Reigi minulle rakkaampi kuin itse Castrum magnum Tallinnan Toompäällä ja koko kristikunnan kiitos!»

Niin hän nousi niinkuin unesta kavahdettuna ja kietoi käsivartensa minun kaulaani ja minua halasi, niinkuin ei ollut tehnyt ei pitkään aikaan. Ja hänen suunannossansa oli suloisempata hekumata kuin konsanansa tähän asti, niinkuin olisivat hänen verensä äkisti syttyneet, vaikka hän yhä oli kaino ja häveliäs, niinkuin siviän vaimon sopii. Niin minä join hänen huuliltansa niinkuin sulaa mettä, juopumukseen asti, sillä minä tätä vaimoa janosin suurella ja sammumattomalla janolla, niinkuin en olisi ikänä hänestä tainnut kylläkseni saada.

Mutta tuskin oli hän suunannostani irtautunut, kun hän sanoi:

»Minäpä unhoitin panna uuden säämiskäisen korvatyynyn Herra Diaconukselle! Panenkos minä hänen vuoteellensa suden elikkä karhunvällyt?»

Ja tämä tapahtui ehtoolla ennen Jonas Kempen, sen uuden Herra Diaconuksen tuloa Reigiin.