VII

Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani. Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet, että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra Diaconuksen kanssa oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra Diaconus ei laiminlyönyt, mitä hän virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin Adiaphora oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra Diaconus halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin, vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla, ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle, jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa, niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen valittamassa.

Vaan Herra Diaconukselle itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi, ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä, joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi Diaconus, oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa. Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä. Eikä hänen Historia'nsa, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra Diaconus usiasti keskenämme disputeerasimme, varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein, sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra Diaconus'ta sanoissa solmia ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra Diaconuksen opinio näkyi minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus julkituodaan.

Vaan silloin Jonas Kempe, se Diaconus, tähän sanoi:

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys, koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

Ja vielä hän sanoi:

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, alkoi ulkomuistista lukea Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun ihanaiseni ja tule!

»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja kiivas hänen rinnassansa:

»Miltäs tämä teillen kuuluu?»

Niin minä sanoin:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se Diaconus, silloin kääntyi minun vaimoni Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja kysyi:

»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»

Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:

»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra Diaconuksen puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat. Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain kuin toista säesti.

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra Diaconus oli kotonansa niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni pääni päällitse viuhuivat.