II

Totisesti, niinkuin olisi Jumala hyljännyt minun raadollisen ruumiini ja sieluni Saatanan ja hänen riettaitten henkiensä riepoittaa, niin tulivat hädät ja onnettomuudet toinen toisensa jäljestä minun ja minun huoneeni ylitse.

Niinkuin minä jo tähänkin kirjoittanut olen, ja niinkuin myös horoskoopistanikin näkyy, olen minä aina ollut äkkipikainen ja tuima luonnostani, enkä sille tosin mitään mahda. Sillä vaikka hamasta lapsuudestani olen koettanut tätä luontoani lannistaa kurituksen ja rukouksen avulla, niin on se aina kuitenkin äkisti ylöskarannut takajaloillensa kuten äksy orhi. Niin oli se myös lankeemustani edesauttava.

Tapahtui nimittäin yhtenä päivänä, koska koulussa parhaillaan tutkittiin Erasmi libellus de civilitate morum, että muuan tuomiokoululainen, suurta ja mahtavaa maa-aatelia suvultansa, mutta muuten ylimmäinen hulttio ja koiranleuka, tuikkasi edessänsä istujata poikasta puukollansa selkään, lapaluitten kohdalle, näin pilkaten Erasmuksen siveitä opetuksia.

Tästä rikkomuksesta (vaikka tosin haava oli tuiki turhanpäiväinen!) pääsi paha parku ynnä meteli, ja itse Rector kutsuttiin paikalle. Niin jäin minä kahden kesken syyllisen kanssa, eikä muita silminnäkijöitä läsnä ollut.

Ja vaikka minun olisi taas uudellensa kestettävä kaikki, mitä sieluni ja ruumiini on kärsinyt, ja minun pitäisi palaman kiirastulessa, en sittenkään taitaisi muuta näillä katoovaisilla huulillani julkihuutaa kuin totuuden, niinkuin sen myös Korkian Oikeuden edessä tein.

Ja tämä on totuus, että sen jälkeentulevaiset tietäkööt, koska he minun tuomitsevat:

Koska minä poikaselle aloin lakia lukea, niin hänpä vilpillisesti virnistelemään rupesi, ilman hävyn tuntoa, suuren sukunsa suojassa muka. Silloin äkisti veri sakosi päässäni, ja silmäni kiivaudesta samentuivat, etten enää saattanut selkiästi eteeni nähdä. Niin minä kohotin pikavihassa kämmeneni läimäyttääkseni uhittelevaista poikasta korvalle. Mutta ennenkuin iskuni läjähtää ennätti, loikkasi aatelisvesa sivullen ynnä hänen korvansa kanssa, ja isku sattui tyhjään ilmaan. Vaan että minun kohtaloni sekä Jumalan aivoitus täytettäisiin, niin puski syyllinen kiivaassa vauhdissansa ohimonsa penkin teräväiseen syrjään ja käpertyi kuoliaaksi siihen jalkainsa sijalle.

Itsekukin taitaa tästä tähdellensä nähdä, olinko minä vikapää poikasen kuolemaan vai enkö, sekä myöskin minun helmasyntini, kuin on kiivaus.

Mutta koska hän siihen permannolle liikkumattomaksi kupertui, niin minä kauhulla tunsin, kuinka voima valui jäsenistäni, ja oli kuin sappirakko olisi vereeni puhjennut ja sen myrkyttänyt, sillä minä tiesin, että maailman silmissä olin minä pojan murhamies.

Niin olen minä istunut kaksi päivää ja kaksi yötä tutkintovankeudessa Bodeljessa, Raatihuoneen Turun varrella, sill'aikaa kuin minun kunniallinen nimeni kynittiin Toompäällä ja alakaupungissa sekä porvarien että ritarien käsin putipuhtaaksi, niin että hyveet lentivät kuin höyhenet. Sillä ihmisillä on aina ollut suuri ilo nähdä niiden lankeemusta, jotka heistä ylempänä ovat.

Ja Tuomiokoulussa oli muuan collega, tohtori Heinricius Bartholini nimeltänsä, joka oli vilpillinen ja kavala mies ja juonia täynnänsä ja oli jo kauvan minun virkaani himoinnut ja minua karsastellut. Niin hän nyt päästi paljon kuulopuheita valloillensa, niinkuin olisi häkin täyden häijyjä lintuja lentoon laskenut, niin että ne pimittivät ilman ihmisiltä, etteivät he tienneet mitä uskoa.

Ja oli pakkasaika, ja minä palelin, koska minä makasin mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla niinkuin pahantekijä, ja rotat juoksivat minun raajojeni ylitse. Mutta minun ruumiini vaiva oli vähä minun henkeni vaivaan verrattuna, sillä minä tunsin tuhoni tulleen, ja niinkuin muinoin vakaa Job istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla, niin minun henkeni oli kuin täynnä pahoja paisumia ja vihaa niitä kohtaan, jotka minua syyttä vainosivat. Vaan enemmän kuin itseni murehdin minä vaimoni Catharinan takia, sillä minä tiesin hänen henkensä herkäksi ja haavoittuvaksi, ja pelkäsin ihmisten pahuutta.

Kolmantena päivänä minut vietiin Korkian Oikeuden eteen tekemään tiliä ja syytettiin julkisesti murhasta. Niin minä jyrkästi ja totisesti tämän kielsin ja tarjouduin vapaasta tahdostani kestämään joko vesi- elikkä myös tulikokeen elikkä molemmatkin sanojeni vakuudeksi. Niin varma minä olin viattomuudestani ja siitä, että P. Enkelit hätäni hetkellä tukisivat minua. Mutta vastapuoli, poikasen vanhemmat ja heidän sukunsa, eivät tähän tyytyneet, vaan vaativat minulle rangaistusta miestaposta.

Silloin yksi Raatiherroista sanoi: »Tuokaat toki vainaja tänne ja asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin.»

Sillä niinkuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan, niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren kanssa. Ja tämä veri on niinkuin murhatun huuto maan alta, jolla hän murhamiestänsä syyttää.

Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni.

Ja niin oli hiljaista salissa, että olisi taitanut kuulla tomuhiukkasten tanssin.

Vaikka minulla on luja luonto, niin sydäntäni alkoi kuitenkin niinkuin ellottaa, ja jalkojani veti koukkuun. Mutta minä purin hampaani kiriästi yhteen ja kuljin kolmasti ympäri paarien, joilla ruumis lepäsi, ja koko tämän ajan minä rukoilin ja hoin, vaikka sitä ei kukaan kuullut: »Herra, Herra, minä olen syytöin, armahda minua!» Ja senjälkeen minä vielä julkisesti puhdistusvalan vannoin, ruumiin käteen tarttuen, mutta haavasta ei tiukkunut tilkkaakaan verta.

Tämän jälkeen minut julkisesti julistettiin syyttömäksi, ja minä sain mennä vielä samana päivänä Bodeljesta.

Niin minä varroin ehtoota ja vasta sitten hiivein niinkuin ryöväri elikkä maankiertäjä varas pitkin takateitä hämärissä Toompäälle, ennenkuin portti pantiin kiinni yöksi. Kun minä saavuin talooni Pitkän Jalan varrella, niin minä äkkäsin akkunaluukut suljetuiksi, ja minun vaimoni Catharina oli lymynnyt kolmatta yötä ja päivää pimiässä suljettujen luukkujen takana, lämmittämättömässä huoneessa, ilman särvintä, eikä ollut laskenut edes lapsia tykönsä.

Niin minä sanoin hänelle:

»Catharina, totisesti, minä olen syytön.»

Vaan hän silloin loittoni minusta, niin kauvas kuin seinältä pääsi, ja sanoi, enkä minä ikinä unhoita kammon kaikua hänen äänessänsä:

»Älä kajoo minuun, — sillä pyöveli on sinuun ruvennut.»

(Mutta tämä ei ollut totta, sillä pyöveli ei ollut minua käsin kajonnut, koska minua oli kuulusteltu ilman kidutusta.)

Ja vaikka minä sen hänelle selkiäksi tein, niin kuitenkin tänä ehtoona minä ensimmäistä kertaa tunsin, että minä vieraannuin vaimostani, ja hän minusta.

Mutta tästä lähtien sain minä ylönpalttisesti kokea vanhan ja viisaan sananparren totuuden:

»Herrain hyvyys ja ruusuinlehdet, Katoo, ennenkuin kääntyä ehdit!»

Sillä vaikka Oikeuden olikin ollut Pilatuksen sanoin tunnustaminen: »en minä löydä yhtäkään vikaa tässä ihmisessä», niin olin minä yhtäkaikki maailman silmissä merkitty mies, ja tämän jutun Continuatio elikkä jatko oli ylön murheellinen minulle.

Minun ystäväni, jotka ennen kilvan seuranpitoani etseivät, vakuuttaen, että minun naljani olivat nasevimmat, ja minun Malvasier'ni makein, alkoivat katsoa minua karsaasti ja kaihtaa taloni ovea. Sensijaan vihamieheni, joista en tähän asti paljoa tiennyt, uskalsivat ulos loukoistansa niinkuin lepakot, koska yö on läsnä. Haavoitu, putoa korkeudestasi ja katso! maan muurahaiset ja toukat ovat ylläsi kuten haaskan ja tunkeutuvat silmiisi ja suuhusi. En tainnut minä enää rauhassa edes alakaupunkiin mennä, turulle elikkä Pyhän Hengen kirkkoon, etteikö roskaväki minua sormillansa osoitellut, niinkuin pahantekijätä elikkä pitaalista. Ja olisin minä tämän kuorman itse vielä kantanut, mutta minun sydäntäni vihlaisi sangen kipiästi, kun minä näin vaimoni Catharinan kalpenevan ohikulkijain herjauksista.

Uusikuu ei ollut ehtinyt vielä täyteen mittaansa, ennenkuin minä jo sain erokirjan Tuomiokoulun Rector'in toimesta, Tallinnan Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta ynnä Tohtori Heinricus Bartholinilta, josta tuli minun seuraajani virassa. Niin tässä erokirjassa ei ole edestuotu yhtäkään syytä, minkätähden minä en olisi enää kelvolliseksi katsottu, ja totisesti, se on annettu sine omni justa causa.

Niin olin minä, Paavali Lempelius, nyt virkaheitto ja kelvottomaksi löytty mies. Minä olin niinkuin haaksirikkoinen, joka laivahylyn pirstoista yrittää pelastavata lauttaa laittaa, yksinjätetty ja toisilta hyljätty. Kaksi ajastaikaa minä turhaan etsein työtä ja toimeentuloa, elättäen hengenpitimeksi perhettäni kirjatöillä, kirjoittaen henkikirjureille ja oikeudenpalvelijoille, koska minulla oli selkiä kirjoitus ja hyvä ulosanto. Minun taloni Toompäällä myytiin velkamiesteni vaatimuksesta enimmän tarjoavalle, ja minä muutin vaimoineni, lapsineni Kakamaien kaupunginosaan, kussa köyhä rahvas ja epäsaksalaiset asuvat. Minun vaimoni Catharina sai myydä kaikki koristeensa, hopiaiset vyönsä ja solkensa sekä saksankankaiset vaatteensa, yksin ne kuurinmaalaiset merenkultakäädytkin, jotka minä olin hänelle ylkämiehenä kihlajaisiksi lahjoittanut, ja samoin kaikki meidän tinaiset pullomme, lautasemme ja kulhomme, niin ettei meille jäänyt kuin yksi tinapikari ja puuvateja.

Mutta koska ristin ruoska näin selkäämme ruhtoo, niin ovat moniaat lujat uskossa, niinkuin Stephanus ja Paavali, mutta moniaat taas heikot, niinkuin Kristuksen opetuslapset haahdessa. Niin minä en tästä kaikesta olisi vielä ylön pahasti napissut, sillä minä tiesin tuntoni puhtaaksi ja tunsin täyden miehenvoiman verissäni.

Mutta niinkuin sade- elikkä rajusää, koska hän kerran sisuansa purkaa ja riehua alkaa, ei hevillä herkiä, vaan yhä tuopi uuden kuuron, niin oli myöskin minun koettelemusteni laita.

Yhtenä päivänä molemmat lapsukaiseni, poika Antero ja tytär Hebla, joitten ikä oli seitsemän ja kuusi ajastaikaa, ylitseastuen kieltoni ja varoitukseni, juoksivat saunoittajan tykö, jonka anoppi äsken oli kuollut ruttoon.

Ja jo seuraavana huomenena nämä kaksi tervettä ja kaunokaista lasta, liikkuvaisia kuin rantalinnut, makasivat kankeina ja kuolleina. Ihmisiä kuoli ylön paljon näihin aikoihin, eikä kirkon lattian alle enää ollut lupaa haudata ketään. Niin heidät pantiin yhteiseen köyhäinhautaan, kuin myös ruttohaudaksi kutsutaan, ulkopuolelle kaupungin muurin, lähellä Jerusalemin mäkeä elikkä kurjain syntisten mestauspaikkaa, kussa myös on hevosten nylkykenttä, koska meiltä puuttui rahaa heille parempata haudansijaa hankkiaksemme.

Mutta minun vaimoni Catharina muuttui tästälähtein kivulliseksi, niin että sen kaikki äkkäsivät, ja häneen tuli outo levottomuus ja hengenpalo, niin ettei hän enää tahtonut paikoillansa pysyä, ja suuri kärsimättömyys, jota minä rukouksella ja pitkämielisyydellä kantaa koetin, vaikka tosin oma sydämenikin valjusti vaikeroi perillisteni menetystä. Ja minä olen nähnyt hänen istuvan monta tiimaa ja huojuttavan tyhjää helmaansa, niinkuin vaimot, jotka lasta sylissänsä liekuttavat, niin että jo syrjäistenkin tuli häntä surku.

Mutta kolmannen ajastajan alussa minun virasta luopumisestani tapahtui, että Vesteråsin Herra Piispa Johannes Rudbeckius tuli Tallinnan kaupunkiin katsastamaan Herran viinamäkeä Vironmaalla ja äkkäsi maan marroksi ja työntekijät perin kelvottomiksi, niinkuin minä jo tähän kirjoittanut olen.

Koska siis piispa Rudbeckius alkoi perata Vironmaata Taivaallisen Majesteetin ja Ruotsin kuninkaan Gustavus Adolphuksen nimessä, niin tapahtui, ettei hän mielikarvaudeksensa saanut yhtäkään pappia lähtemään Reigin vastaperustettuun seurakuntaan Hiidenmaalla, joka oli juuri lohkaistu Käinan emäseurakunnasta, sillä kaikki kaihtivat näin kaukaista paikkaa.

Mutta kun hän kyllin kauvan turhaan oli etsiskellyt, muisti hän minut, virkaheiton ja murhasta syytetyn miehen, ja niin vihittiin minut Reigin ensimmäiseksi papiksi sinä Syyskuun seitsemäntenä päivänä, Anno 1627.