VI

Koska minun siis nyt olisi otettava Jonas Kempen nimi suuhuni, niin minä tunnen sieluni siitä yhä närkästyvän ja ratki rebelleeraavan, vaikka hän on jo ammoin rangaistuksensa saanut, ja Herra minun sydämeni niinkuin kuivan merenruovon murtanut. Sillä tosin minä olen vihannut tätä miestä vihalla katkeralla kuin koiruoho elikkä Kuolleen Meren suolasilakka, ja olisin tainnut hänen kärsimyksiänsä päältäkatsoa hamaan ijankaikkisuuteen ja vielä näillä minun karhunkourillani puusylyksen hänen kattilansa alle kantaa ja hihkua:

»Pala ja kärvenny, niin ettei sinusta kaviota eikä sarvea jäljelle jää!»

Näin on minun luontoni vihassansa hirmuinen, koska häntä härsytetään ja härnätään.

Sillä totisesti on tämän miehen hahmossa Satanas ja Asmodeus kynnykseni yli astunut, ja minun kärsimykseni alkanut itää, niinkuin kylvetty siemen sateella.

Niin jo ensimmäisenä ehtoona, sen uuden Herra Diaconuksen tulon jälkeen, koska me kaikin ehtoollispöydässä aterioitsimme, minä, Reigin pappi, Paavali Lempelius ynnä vaimoni Catharinan kanssa, ja kolmantena Herra Jonas Kempe Smålandista, se Diaconus, alkoi jo tämän Pirun peli ja Daimonien tanssi minun vakaassa huoneessani.

Sillä kuinka sanoo jo kallis Kirkon Valo, P. Augustinus:

»Tämä Daimonien rutto hiipii sisään aistimiemme oviaukoista, lymyää väreihin, sitoo hänensä soiton säveleihin, kätkeytyy katkuihin ja tunkee sisälle tuoksuin kanssa.»

Niin alkoi tämäkin ehtoo niinkuin parhain pitopäivä, ylön riemullisesti ja rattoa täynnä, kuin kristitylle luvallista on. Ja minä toin sen uuden Diaconuksen kunniaksi pöytään kaksi pullollista vanhaa Claret'ia. — näin häntä arvon mukaan trakteeratakseni — kuin Valtamarski Jacobus de la Gardie itse oli minulle armollisesti lahjoittanut omasta kellaristansa Suuremõisassa, sen jälkeen kuin minä olin käynyt Pühalepassa saarnaamassa hänen kutsustansa.

(Vaan, totta puhuen, olin minä aivoitellut säästääkseni tämän Claret'in poikani ristiäisiin!)

Niin me söimme sangen vahvasti ja joimme herrain oltta ja näin nauteimme Luojan antimista, kuin hän tällekin Reigin kaukaiselle kolkalle on suonut.

Niin minä kaadoin Claret'ia vieraalle siihen meidän ainokaiseen tinapikariimme, mutta itselleni ja vaimolleni Catharinalle puukuppeihin, ja se loisti, niinkuin olisi tuhat punaista rubiinia juomaksi sulatettu, niinkuin viekas Cleopatra kerran helmen sulatti.

Ja me joimme Armollisen Kuninkaamme Hänen Majesteettinsa Gustavus Adolphuksen ynnä myös Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran maljan, ja minä sanoin:

»Hopia- elikkä kultapikari olisi tähän maljaan soveltunut elikkä myös Böhmin kristallilasit, mutta sydämemme on silti vilpitöin ja alamaista suitsutusta täynnä! Ja jääköön tämä kauvan kiusattu Vironmaa ainaiseksi Ruotsin valtikan alle, kussa hänellä on hyvä turva!»

Senjälkeen minä taas koroitin ääneni ja puukuppini ja näin sanoin:

»Ruotsin voittoisain sotalaumojen malja, jotka sotivat Saksanmaalla Keisarin, sen kadotuksen lapsen valtaa vastaan!»

Niin me joimme myös tämän maljan, mutta Catharina, minun siviä vaimoni, vain vähän maisteli huultensa huipuilla.

Ja vielä kolmatta ja viimeistä kertaa minä huusin:

»Herra Jonas Kempen, sen Reigin uuden Diaconuksen, malja, että tämä katto kaartuisi hänen päänsä päällitse niinkuin kunnian portti!»

Mutta koska minä ylitse pitkän pöydän uutta Diaconus'tani katsoin, niin näkyi hän minulle sangen kauniiksi katsannoltansa. Hänen ikänsä oli mitämaks seitsemänkolmatta ajastaikaa, ja hän oli varreltansa kaitaluinen ja hartioiltansa kapia, mutta kaula oli hänellä tosin pitkä niinkuin kurjella, ja siinä kurkunsolmussa iso Adamin omena, joka liikkui hänen juodessansa. Vaan nenä oli hänellä kyömy ja muuhun kasvon muotoon verraten iso, ja samoin sieraimet suuret ja liikkuvaiset, ja hänen silmissänsä alinomainen palo, niinkuin yhden levottoman hengen hehku, joka hänen sisuksiansa niinkuin lieska poltti.

Mutta hänen vaatekertansa oli viimeistä kuosia ja kallista ainesta ynnä tekoa, ja paremminkin yhden tukholmilaisen hoviteikarin elikkä rahakkaan kauppamiehen kuin yhden köyhän ja kaukaisen seurakunnan Diaconuksen, joka oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa. Ja hänen samettikauhtanassansa oli kalliit nahkapäärmeet ruskeasta näädännahkasta ylt'ympärinsä, ja hänen hattunsa ylön iso ja leviä lieriltänsä niinkuin ukonsieni, ja siinä heiluvainen sulkatöyhtö.

Niin tämä mies näkyi minulle kuin kirsimarja elikkä kriikunainen, johonka lintu noukallansa kolon hakkaa, mutta joka kuitenkin kypsyy ja on muita makiampi kielelle ja sentään piloilla.

Ja minä hämmästelin hänen vaatepartensa prameutta ja näin itsekseni ajattelin:

»Totisesti, Catharina Wycken on oikiassa. Ei mahda tämä mies vapaasta tahdostansa Tukholmia Reigiin vaihtaa.»

Mutta koska Claret kerkesi kirvoittamaan Herra Diaconuksen kielen, niin hän alkoi meidän ja varsinkin vaimoni Catharinan mielenratoksi laulaa kaikenkaltaisia tuiki maallisia viisuja, ruotsin sekä franskan kielillä. Ja hän näytti, että hän oli tottunut kaikkiin kauniisiin taitoihin ja niissä mestari oli.

Niin niitten joukossa oli tainkaltainen viisu:

The creatur, foglar och diur, äro ey frij för hans tortur. Een lithen luur, then godhe Amor, öfwergåår den högsta muur medh sin figur till the jungfruur, som ära dock som ängla puur,

Rätzlig han kan som een tyran plåga bådhe qwinna och man. David, som wan Goliath försan, till kierleek han ingen rådh fan, hans macht förswan, hans sinne bortran, kierlecken bleff hans öfwerman.

Dröfflige såår mången man fåår för kierleek skull, at han gierna gåår fiortan åhr medh träldom swår i ödemarck och wacktar fåår. För hwijta låår och krusat håår legges mång cavaleer på båhr.

Niin minunkin nuoruuden vereni rynnistivät riehakasti päähäni, ja kaikki teiniaikuiset temput ja mellastukset näytettiin minulle. Sillä vaikka minä en ole milloinkaan mässääjä ollut, en minä ole myöskään nurkissa torkkunut, eikä edes Isä Lutherus maallista ilonpitoa kiellä.

Niin minä huusin:

»Catharina, — lisää herrain oltta!»

Ja minä sieppasin kaikkein suurimman puukulhon, joka veti mitämaks vajaan kannun verran, ja sen yhdellä siemauksella tyhjensin, ilman henkeä välillä vetämättä.

Ja minä huusin ja lauloin kumiasti:

»Remua, riemuitse ja vatsaas täytä, Parempata pesää et sentään löydä.»

Ja vielä minä virttäkin veisasin:

»Der Teufel ist der ärgste Feind, Er reist Und treibt viel böser Tücken, In Gleisnerey So mancherly Er sich verbirget Viel Volcks erwürget, Wenn ers von dir thut zücken.»

Niin senjälkeen minä käskin tuoda pöytään yhden ison hevosenkengän ja taitoin sen kahdeksi kappaleeksi sormieni välissä, niin että rusahti, näin näyttäen, etten ollut unhoittanut Akatemian aikojani. Ja minä kerskuin voimillani ja kehuin taittavani vaikka Portugalilaisen elikkä kultatukaatinkin, sillä pääni höyrysi olvesta ja viinistä niinkuin saunan kiuvas.

Ja että minä päihtynyt olin, niin minä etsein riitaa Herra Diaconuksen kanssa ja aloin häntä hammastella ja sanoin:

»Onkos papit ja Herran paimenetkin Svean pääkaupungissa puetut niinkuin liukkaat hoviherrat, jotka keimailevat ja pokkuroivat suosiota etsien?»

Niin Jonas Kempe, se uusi Diaconus, vastasi säyseästi, sillä hänen päänsä oli vielä sangen selvä:

»Tosin käyskentelevät Tukholmissa papin vaimot ja tyttäretkin, niinkuin aatelisarmot kilpikankaisissa huiveissa, leveissä hihoissa, laahustimissa ynnä kultahytyröissä, ja sormukset heidän sormissansa. Eiköstä siis papitkin?»

Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:

»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus Evankelistan tyttärillä! Pois se!»

Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen Diaconuksen sanoja kuunteli.

Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni, ja minä huusin:

»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on Finis Terrae elikkä Maailman Loppu?»

Niin Herra Diaconus tummeni katsannoltansa, koska minä nämä sanat sanoin.

Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen sydämensä lepatti niinkuin linnun.

Vaan Jonas Kempe, Diaconus, sanoi kysymystäni vältellen:

»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja epälukuisia neitseitä.»

Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:

»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken, niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»

Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:

»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»

Niin Jonas Kempe, se Diaconus, näin jatkoi:

»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen, tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi ovat!»

Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.

Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen Diaconuksen, sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan, niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.

Vaan me Herra Diaconuksen kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra Diaconus'takin juomaan yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.