XIX
Reading edition
Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna, kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.
Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset, sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.
Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä- sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti, niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin pitäjätä.
Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä ajattelin:
»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»
Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita suonia niinkuin vanhuksen.
Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.
Niin minä olin tämän päivän saarnaksi valinnut Jobin Historia'n.
Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin seurakuntalaisille:
»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16 luku.
»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra sallei hänet Saatanalta kiusattaa:
»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin sanottiin, mies on siinnyt.
»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä kartoin, tapahtui minulle.
»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.
»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.
»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on kuoleman varjo.»
Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni ynnä siinä huokasi Herran tykö.
Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista, joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä ennen ollut oli.
Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:
»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen, Reigin papin?»
Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.
Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.
Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta rinnasta.
Niin minä paperista näin luin:
»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias on kutsunut pois Reigin entisen Diaconuksen, Jonas Nicholaus Kempen, syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa, item kahdeksankolmatta ajastajan vanha.
»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.
»Rukoilkaamme kurjain syntisten rukous.»
Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja läksin takaisin pappilaan.
Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.
Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.
Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän perästä olin oleva yksinäinen mies.
Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä. Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen, eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä riemusta raikaa.