XX

Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.

Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.

Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta heidän ääntensä luilutus.

Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.

Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.

Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.

Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä, sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian puunkuoren kanssa kilpaa.

Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.

Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan sulaan.

Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.

Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.

Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea piteli, samoin vapisi.

Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät, mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset, ruskiat ja kellahtavat.

Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.

Niin joutsenia oli lähimmittäin neljä elikkä viisikin sataa.

Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan neuvosta ravinnoksi säätty on.

Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut, koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja himo.

Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään reunalle.

Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat, vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja sakeus, joka pimitti auringon.

Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä railoon.

»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.

Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen, ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.

Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin henki olisi ohitseni kulkenut.

Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.

Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.

Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.

Näin minä vaikersin ja ääneen huutelin:

»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit! Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa katkaisivat.»

Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.